Jäniksen jälkijonon tunnistaa moni – Mitä muuta jäljistä voi hangilta lukea?
Jäniksen jälkikuvio on useimmille tuttu, mutta hankalampaa on erottaa rusakko metsäjäniksestä.
Metsäjänis elelee koko Suomen alueella.
Tammikuussa koittavat rantasalmelaisen Rauno Mikkosen onnenpäivät. Silloin hän tarpoo kotimetsäänsä, vetäisee moottorisahan käyntiin ja kaataa muutaman haavan.
”Tämä on sellainen vuosikymmeniä jatkunut mukava perinne”, Mikkonen kertoo.
Hän on yksi yhä harvemmista, sillä jänisten talviruokinta on maaseudulla hiipuva harrastus.
”Aika harva sitä nykyaikana enää tekee. Ihmiset ovat siirtyneet pihalintujen ruokkimiseen.”
Haapa on talvisin metsäjänisten lempiruokaa. Kaadetuista puista ne nakertavat kuoren ja oksaversot.
”Lumisateiden jäljiltä käyn nostelemassa runkoja ylemmäs, etteivät ne hautautuisi kinokseen.”
Tätä jatkuu aina maaliskuulle asti, jolloin hanki alkaa hiljalleen tiivistyä ja vajota.
”Se palkitsee, kun keväällä valkeaksi kaluttujen haapojen ympäriltä paljastuu sadoittain jänisten papanoita.”
Jäniksen jälki on kuin luonnollinen lumikenkä
Talvisilla jänistenruokintareissuillaan Rauno Mikkosella on aina aikaa ihmetellä jänisten elämää muutenkin.
”Kyky harottaa takatassut pyöreäksi viuhkaksi saa aina hyvälle mielelle”, metsämies sanoo.
Jäniksen lumikenkä on hieno esimerkki luonnon luomasta käytännöllisyydestä. Kun metsässä on uppolunta puolisääreen saakka, uppoaa ihmisen askel pohjaa myöten, mutta metsäjänis juoksee lähes hangen pintaa pitkin.
Silloin syntyy jäniksen talvinen allekirjoitus, jonka toivoisi jokaisen tuntevan: kaksi pitkulaista jälkeä vierekkäin, takana kaksi pyöreää painallusta perätysten.
Jäniksen jälkikuvio on tuttu näky kaikkialla Suomessa, jopa kaupunkien keskustoissa, joissa kulkijana on yleensä rusakko.
Rusakolla ei tosin ole lumikenkää, ja se pystyykin harottamaan vain hieman varpaitaan. Metsäjänis sitä vastoin levittää uppolumessa tassunsa pyöreäksi, jolloin jalan pinta-ala lähes kaksinkertaistuu.
”Teoriassa voi kuulostaa helpolta, mutta joskus jälkien erottaminen toisistaan on mahdotonta”, Mikkonen tietää, sillä hänen kotikulmilla asustaa runsaasti myös rusakoita.
Jäniksen jälkikuvio muuttuu, kun eläin levittää tassut kantaviksi lumikengiksi. © Niko Pekonen / Vastavalo
Neljän metrin loikkia
Hyvin tunnettu jäniksen jälkikuvio on kuitenkin vain osa jälkien kertomaa. Jos neljän jalanjäljen muodostaman jälkiryhmän etäisyys toisesta jälkiryhmästä on lyhyt, noin puoli metriä, on jänis loikkinut rauhassa. Tällainen tiivis jälkikuvio muodostuu jänisten hypähdellessä vaikkapa puuruokaa etsien.
Kun jänis virittää lihaksikkaan takapotkuisen vartalonsa pedon painostamana pakolaukkaan, voi jälkien hyppyväli venähtää jopa 3-4 metriin.
Tällöin myös jäniksen jälkikuvio sekoittuu. Takajalkojen pitkänomaiset painallukset eivät olekaan rinnatusten vaan erityisesti kovalla alustalla, kuten metsäautotiellä, takajalat painuvat maahan lähes peräkkäin.
Enää jäniksen jälkikuvio ei olekaan se tuttu, satukirjoihinkin kuvitettu. Se on sotkettavissa esimerkiksi ketun ravijälkeen.
Parasta sielunhoitoa
Jokaiselle eläinlajille tyypillisten yksilöllisten lumijälkien opettelemiselle on ihmisellä ollut syynsä. Metsästys. Pohjolaan saapuneen turkisriistan pyytäjän oli syytä tietää seuraako hän näätää, oravaa vai kukaties metsäjänistä. Muuten saattoi olla edessä nälkäkuolema.
Rauno Mikkonen myöntää oman motiivinsa syntyneen aikoinaan samoista tarpeista.
”Olen metsästänyt jäniksiä ajokoirilla 1980-luvulta lähtien.”
Mikkonen sanoo ruokkineensa jäniksiä silloinkin, kun hänellä ei ole ollut metsästyskoiraa.
”Se on sellaista omakohtaista luonnosta huolehtimista, jossa kädenjälki näkyy saman tien.”
Luonnossa rymyämisen Mikkonen kehuu olevan parasta sielun- ja ruumiinhoitoa.
”Hyvin leppoisaa touhuamista.”
Hyvillä jänismailla voi olla useampi muutaman kaadetun haavan ruokintapaikka neliökilometrillä. Metsäjäniksillä on nimittäin tapana vallata parhaat ruokamaat itselleen.
”Myös suola ja kuivattu heinä ovat herkkua jäniksille.”
Rauno Mikkoselle jänisten talviruokinta on vuosikymmeniä kestänyt harrastus. © Jere Malinen