Nopeasti kasvava koivu on keskitien kulkija luonnon leipäpuuna: ”Ehdotonta lempiruokaa se on harvalle”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Koivu houkuttelee teeriä
Teeret ovat kuin isot omenat puissa, kun ne kokoontuvat syömään. © Pentti Sormunen/vastavalo
Koivu maistuu monelle metsän eläimelle. Sitä popsivat jäniseläimet, hirvieläimet, majavat, myyrät ja hiiret. Suosikki se ei ole oikein kenellekään.

Koivu on puhtauden ja viattomuuden vertauskuva. Koivuja kutsuttiin niiden nykyisellä tieteellisellä sukunimellä Betula jo antiikissa. Nimen oletetaan johtuneen heprean betula-sanasta, joka tarkoitti neitsyttä.

Suomessa kasvaa vain kolme koivulajia: raudus-, hies- ja vaivaiskoivu. Tunturikoivu on hieskoivun alalaji, joka eriytyi hieskoivusta viimeisen jääkauden aikana luultavasti Norjan rannikolla. Samalla se osittain risteytyi vaivaiskoivun kanssa.

”Yleisyytensä ansiosta koivu kelpaa lähes kaikille eläimille. Ehdotonta lempiruokaa se on silti harvalle”, tietää riista­eläintieteen tohtori Veli-Matti Väänänen Helsingin yliopistosta.

Koivu on valkoselkätikan koti

Koivun kimpussa hääräävistä siivekkäistä suurin kuuluisuus on nokkaakaan kopauttamatta valkoselkätikka. Se oli pitkään uhanalaisin metsälintumme. Nykyään kanta-arvio hipoo jo 200 paria, kun vielä muutama vuosikymmen sitten laji oli kadota Suomesta kokonaan.

Valkoselkätikkaa voidaan oikeutetusti pitää kaskikulttuurin siivellistymänä. Se pärjäsi, kun Järvi-Suomi täyttyi aikoinaan kaskikoivikoista. Laji tulee toimeen vain iäkkäissä koivikoissa, joissa on runsaasti lahopuita talvisen ravinnon turvaamiseksi.

Tällaisia löytyy vielä Karjalan kannakselta ja Venäjän Karjalan eteläosista, joissa valkoselkätikan tilanne onkin ollut lohdullisempi. Joinakin vuosina pesintä onnistuu siellä tavallistakin paremmin, ja silloin nuoria tikkoja vaeltaa jopa satoja itärajan yli Suomeen.

”Aivan kuten susia konsanaan”, Väänänen kertoo.

Sen takia valkoselkätikkaa näkee parhaiten Itä- ja Kaakkois-Suomessa.

Urpiainen urvustaa

Teeri ja urpiainen ovat riistatohtori Väänäsen mukaan myös koivun vankkumattomia seurailijoita.

”Koivun urvut ovat kummankin lajin pääasiallista talviravintoa.”

Urpiainen on saanut jopa nimensä urvuista.

Teeren erikoistuminen koivun urpuihin näkyy hyvin linnun taiturimaisessa urvustamistekniikassa. Huurteisen koivun norjilla oksilla taiteileva kaksikiloinen teerikukko on kunnioitusta herättävä näky, kun se jopa pää alaspäin sinnittelee luokille taipuvan vitsaksen varassa ja poimii järjestelmällisesti urvun kerrallaan nokkaansa.

Pienet punaotsaiset urpiaiset vaeltavat tuhansia kilometrejä pesimäkausien välillä etsiessään sopivia lisääntymisalueita. Hyvinä siementalvina eteläisen Suomen koivut kuhisevat tuhatpäisistä urpiaisparvista. Keväällä urpiaiset palaavat vaivihkaa pohjoiseen.

Kasvaja tai kitkerä

Puut noudattavat puolustustaistelussaan kasvinsyöjiä vastaan karkeasti sanoen kahta linjaa. Ne joko kasvavat nopeasti eivätkä tuhlaa voimavarojaan haitta-aineisiin.

Metsän maistuvin puu haapa on Veli-Matti Väänäsen sanoin huippuesimerkki.

”Se kasvaa vauhdilla kasvinsyöjien tavoittamattomiin.”

Havupuut sitä vastoin luottavat vahvaan kemialliseen puolustukseen. Ne tavoittelevat taivaita hitaasti ja harkiten, mutta puolustautuvat tehokkailla yhdisteillä kasvinsyöjiä vastaan. Kuten hyvin metsätuhoista tiedämme, pystyy hirvi murtamaan männyn puolustuksen, mutta jo jänikselle petäjä on pistämätön paikka.

Koivu on keskitien kulkija. Se kasvaa sangen ripeästi, mutta osaa olla tarvittaessa myös mahanväänteitä syöjälleen aiheut­tava vastustaja. Koivu kelpaa kuitenkin melkeinpä kaikille suomalaille kasvinsyöjille. Sitä popsivat jäniseläimet, hirvieläimet, majavat, myyrät ja hiiret.

Jääkausi vaikutti

Erot eri koivulajien haitta-ainepitoisuuksissa kertovat, kuinka pitkään kasvinsyöjän ja koivun kilpajuoksu on jatkunut.

Veli-Matti Väänänen kertoo riistantutkijoiden järjestämistä ruokintakokeista, joissa itäisen Siperian, Japanin ja Alaskan koivut eivät meinaa kelvata meikäläisiin oloihin tottuneelle metsäjänikselle.

Nämä alueet eivät jääneet viime jäätiköitymisen alle.

”Koivu ja jänis ovat kilpailleet siellä keskenään huomattavasti kauemmin kuin Pohjolassa, minne nykyiset eliöt ovat vaeltaneet vasta jääkauden jälkeen.”

Tämän vuoksi puulajimme eivät ole ehtineet vielä kehittää itselleen yhtä paljon ja yhtä tehokkaita puolustusaineita kuin muualla maailmassa.

Lue myös: Katso lukijan video! Miksi kääpä savuaa – voiko se syttyä palamaan itsestään?

X