Hirvieläinten pudottamat jättösarvet ovat osa jokamiehen oikeutta – ”Useimmiten sarvet löytyvät samoilta seuduilta”

Jaa artikkeliTilaa Seura
© Jere Malinen
Hirvet pudottavat puolustimensa marras-tammikuussa, suuret ensin. Jättösarvi on löytäjän omaisuutta. Paras paikka etsimiseen ovat mäntytaimikot, joissa hirvet talvehtivat.

Maaseudulla metsästysmuistot, komeat sarvet, ovat osa kotia, eivät sisustustrendi. Sen tietää jokainen metsästäjien kodissa joskus vieraillut.

Aikoinaan hirvensarvissa roikkuivat talon isäntien kiväärit ja haulikot.

Nykyisin pyssyjen paikka on onneksi lukituissa kaapeissa.

”Asetelineiksi taisivat minunkin ensimmäiset sarveni päätyä”, muistelee rantasalmelainen Olli Lappalainen vuotta 1975.

Rappusen järven rannalla komeilee isännän oman metsän puista vuolema hirsimökki. Raija-vaimon ohjeiden mukaan korkeimmalle seinälle on nostettu lähemmäs sata hirveä kaataneen metsästäjän uran suurimmat sarvet, ne kymmenpiikkiset.

Olli Lappalainen astelee sarvien alapuolelle ja levittää kätensä.

”Ei nyt sylystä sentään, mutta yli metrin leveät kuitenkin.”

Taulu tai kahvoja

Tärkein esine erähenkeä tulvivassa hirsimökissä on Olli Lappalaisen Pudasjärveltä linnustusreissulla löytämä hirven jättösarvi. Siihen oman pitäjän taiteilija Leena Harjula on maalannut metsästäjän ja hänen Vili-suomenpystykorvansa muotokuvan.

Eläkkeellä oleva kätevä maatalon isäntä on tehnyt hirvensarvista myös puukkoihin ja oviin kahvoja.

”Ei näillä elostella, arkisia tarvekaluja vain”, Lappalainen myhäilee.

”Mutta ovathan ne ainakin omaan silmään kieltämättä kauniita.”

Suomessa metsästettiin viime syksynä 49 000 hirveä. Niistä noin 10 000 oli sarvipäisiä uroksia. Kotien seinille kruunuista kelpuutetaan arviolta muutama tuhat. Sarvet sahataan, keitetään ja puhdistetaan. Lopuksi kallo-osa valkaistaan vetyperoksidilla ja kiinnitetään taustalevyyn. Suurimmat sarvet viedään ennen olohuonetta sarvinäyttelyyn.

”Niille annetaan pisteitä koon ja muodon perusteella. Suurimmat pääsevät kultamitaliluokkaan”, näyttelyitä järjestävän Kansainvälisen riistansuojelu- ja metsästysneuvoston (CIC) pitkäaikainen trofeetuomari Veli Lappalainen paljastaa.

Leena Harjulan maalaus koristaa sarvea.© Jere Malinen

Isännätön esine

Sarvia kertyy muillekin kuin metsästäjille. Hirvet pudottavat puolustimensa marras-tammikuussa, suuret ensin. Jättösarvi on löytäjän omaisuutta. Paras paikka etsimiseen ovat mäntytaimikot, joissa hirvet talvehtivat.

”Nyt keväällä lumien sulettua on hyvä hetki etsiä hirvieläinten jättösarvia”, Veli Lappalainen neuvoo.

”Etenkin auringon vaalentamat sarvet saattaa havaita helposti, kun maastossa ei ole vielä aluskasvillisuutta.”

Pudotettu sarvi on isännätön esine, osa jokamiehen oikeutta.

”Sen saa löytäjä pitää.”

Hirven sarvi kasvaa kiivaimpaan aikaan kesällä jopa sentin ja useita satoja grammoja vuorokaudessa. Syksyyn mennessä luupintaisille komistuksille on saattanut kertyä painoa jo toistakymmentä kiloa. Kiiman jälkeen kruunu käy tarpeettomaksi.

Komeat sarvet löytyvät ruokapaikoilta

Hämeenlinnalainen Esa Rantala on asunut ikänsä Suomen parhailla valkohäntäpeuramamailla. Innokkaana metsästäjänä hänen keväisiin harrastuksiinsa kuuluu peuransarvien etsiminen.

Sarvet kertovat oman metsästysalueen peurojen iästä ja kunnosta.

”Useimmiten sarvet löytyvät samoilta seuduilta. Johtuuko se sitten siitä, että liikun samoilla seuduilla vuodesta toiseen vai siitä, että peurat pudottavat sarvensa tiettyihin paikkoihin, on vaikea sanoa.”

Esa Rantala epäilee, että sarvet löytyvät sieltä, missä peurat viihtyvät tammi-helmikuussa sarvien putoamisaikaan.

”Tänä talvena oli vahvasti lunta, joten peurat liikkuivat vähän ja pysyttelivät ruokintapaikkojen lähimaastossa.”

Hyväksi sarvienetsimispaikaksi Rantala vinkkaa myös nuolukivien ympäristön.

”Kun löytää yhden jättösarven, niin toinenkin saattaa olla lähellä.”

Siihen on järkiselitys. Hirviltä ja peuroilta sarvet putoavat lähes tulkoon samanaikaisesti vuorokauden sisällä.

Esa Rantala tutkii kuusi­peuran jättösarvea. © Jere Malinen

Lue myös: Touko-kesäkuussa syntyy yli 200 000 vasaa hirvieläimille – Valkohäntäpeuroja syntyy liki 100 000

X