Kuusipeura eli täpläkauris on paikkauskollinen eläin – Laji tuotiin Suomeen yli 100 vuotta sitten
Eteläsuomalaisella pellolla voi joskus nähdä kuusipeuran. Aikoinaan sillä lepyteltiin jumalia ja se taivalsi foinikialaisilla kauppa-aluksilla.
Kannonkoskelaisen Pertti Hokkasen yksityisellä kuusipeuratarhalla eläimet ovat niin kesyjä, ettei niitä ole aikomustakaan vapauttaa luontoon. Kuva: Jere Malinen
Jos Helsingistä autoilisi Hämeenlinnan kautta Poriin ja palaisi merta myöten takaisin, jäisi ringin sisälle valtaosa Suomen luonnossa asustavista noin 1 500 kuusipeurasta.
”Kyllähän kuusipeura hyvin Etelä-Suomi -voittoinen laji on”, myöntää riistapäällikkö Visa Eronen Suomen Riistakeskuksesta.
Hän luettelee tärpiksi paikkakuntia, joissa kuusipeuran todennäköisimmin tapaa lajin ydinalueella Uudellamaalla:
”Tammisaari, Inkoo, Lohja, Kirkkonummi ja Hyvinkää.”
Ihmisen kuljettelema kuusipeura on asunut Suomessa jo yli sata vuotta, mutta silti lajin elinalue on suppea.
”Kuusipeura on paikkauskollinen eläin. Tähän asti myös metsästys ja talvet ovat rajoittaneet lajin leviämistä.”
Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että puistojen peura on hiljalleen runsastumassa valkohäntäpeuran vanavedessä.
Kuusipeura tuotiin uhrieläimeksi
Kuusipeura eli täpläkauris ei kuulu alkuperäiseen eläimistöömme. Sen luontainen esiintymisalue on Vähä-Aasia. Levittäytyminen Etelä-Euroopan rannikolle alkoi tosin jo 3 000 vuotta sitten.
Matkaa uhrieläimeksi kelpuutettu kuusipeura taivalsi foinikialaisilla kauppa-aluksilla. Määränpää oli usein muinaisen Rooman jumalien palvontamenoissa. Niinpä roomalaiset kuljettivat eläimiä myöhemmin mukanaan Hispaniaan, Galliaan, Germaniaan ja Britanniaan.
Ajanlaskun toisella vuosituhannella välitysrinkiin astuivat kuninkaalliset. Ruotsissa kuusipeuroja onkin ennättänyt olla jo vuosisatoja kuninkaiden metsästyspuistoissa. Sieltä Suomeen ensimmäiset puistikkaat tuotiin vuonna 1890.
Luonnonvarainen kuusipeurakantamme on syntynyt lukuisten istutusten myötä. Vapautuksia on tehty lukuisia eri puolille eteläistä Suomea. Onnistuneimpina ja tunnetuimpina 1935 Inkooseen, 1953–1954 Hyvinkäälle ja 1972–1973 Lounaissaaristoon.
Tilanne kuitenkin elää koko ajan, sillä Suomessa on tälläkin hetkellä kuusipeuratarhoja muun muassa Keski-Suomessa ja Etelä-Savossa saakka.
Lammasmainen otus
Yleisin pieni hirvieläimemme, valkohäntäpeura, on tottunut talvisin ihmisen järjestämään viljaruokintaan. Kuusipeura on sille vain kaukaista sukua ja kuuluu jalohirviin.
Sen ruoansulatuselimistö on sopeutunut aasialaisten harvahkojen jalopuumetsien ja tasankojen avoimiin oloihin, ja on verrattavissa toiminnaltaan lähinnä lampaaseen.
”Eläin on todellinen heinänpurija, mutta sietää myös sulavia lehdeksiä ja ruohoja”, Visa Eronen kuvailee.
Se, mitä Suomessa olisi eniten tarjolla, puuvartisia kasveja, ovat kuusipeuralle hätäravintoa. Niiden turvin se ei pitkälle pötki.
Kuusipeura varastoi kehoonsa kehnosti rasvaa toisin kuin hirvi, valkohäntäpeura ja metsäkauris. Kuva: Jere Malinen
Ongelmat pohjoisissa olosuhteissa korostuvat, sillä kuusipeura varastoi kehoonsa kehnosti rasvaa toisin kuin hirvi, valkohäntäpeura ja metsäkauris.
Apu on löytynyt lumettomista talvista. Ne ovat tarjonneet kuusipeuralle ehtymättömät laidunmaat heinämailla, niityillä ja pientareilla.
”Laji on runsastunut aivan viime vuosina. Uudenmaan kanta-arvio on nyt noin tuhat yksilöä”, riistapäällikkö paljastaa tuoreimmat laskentatulokset.
Kuusipeura liikkuu päivälläkin
Vähäisyydestään huolimatta kulttuuriympäristöjä suosiva kuusipeura on näkyvä eläin.
”Se liikkuu ihmisasutusten liepeillä päiväsaikaankin toisin kuin muut hirvieläimet.”
Visa Erosen mukaan ihmiset ovat ilmeisesti tottuneet kuusikkaisiin niiden paikallisuuden myötä.
”Riistakeskukseen saakka yhteydenottoja ja kyselyjä tulee vähän.”
Toisaalta maallikko saattaa sekoittaa lajin helposti valkohäntäpeuraan, joita kohtaa nykyään kaikkialla Etelä-Suomessa.
”Valkohäntäpeurojen määrä on miltei satakertainen. Niitä näkee väistämättä, vaikka ne ovatkin enemmän hämäräeläimiä.”