Muinainen horrostaja Lystrosaurus oli pimeän talven selviytyjä

Jaa artikkeliTilaa Seura
Lystrosaurus
Lystrosaurukset olivat kasvinsyöjiä, joten pimeä talvi ei olisi tarjonnut niille ravintoa. © Crystal Shin
Kun ajat ovat elinkelvottomat, siilit, lepakot ja monet muut nisäkkäät selviytyvät horrostamalla. Mutta milloin eläimet saivat horrostamisen työkalupakkiinsa?

Tuore tutkimus viittaa siihen, että horrostamisen ominaisuus voi olla hyvin muinainen. Viitteitä horrostamisen historiasta on saatu eläimeltä nimeltä Lystrosaurus, joka on nisäkkäiden varhainen edeltäjä.

Sen levinneisyys permi- ja triaskaudella oli maailmanlaajuinen, joten osa populaatioista eli myös nykyisellä Etelämantereella. Etelämanner oli tuolloin lämpimämpi kuin nykyään, mutta talvikaudella se oli pimeä.

Pitkään onkin mietitty, miten Lystrosaurus selvisi pitkän, pimeän talven ylitse.

Hampaat paljastivat Lystosauruksen selviytymistavan

Lystrosauruksella ei ollut hampaita, mutta sillä oli pitkät, ulkonevat kulmahampaat. Harvardin yliopiston tutkijat vertasivat Etelämantereelta löydettyjä kulmahampaita Etelä-Afrikasta löydettyihin kulmahampaisiin ja löysivät niistä eroja.

Etelämantereella eläneiden yksilöiden hampaissa oli ”vuosirenkaita”, jolloin hammasainetta oli muodostunut vain vähän, mikä viittaa stressitilaan tai lepoasteeseen. Vastaavia renkaita ei ollut eläimillä, jotka olivat eläneet pohjoisempana.

Tutkijat spekuloivat, että nämä ”vuosirenkaat” voivat olla merkkejä siitä, että Etelämantereella elävät eläimet ovat kokeneet jonkinlaisen horrostilan selviytyäkseen pimeästä kaudesta. Lystrosaurukset olivat kasvinsyöjiä, joten pimeä talvi ei olisi tarjonnut niille ravintoa.

Lue myös: Dinovauvat hautuivat munissa jopa puoli vuotta – Onko tässä yksi syy dinosaurusten häviämiseen maapallolta?

Lue myös: Sinisampi oli kuningasten ruokaa – Näin kruunajaisten juhlamenu paljastui Itämereen uponneesta hylystä

sinisampi

Sinisampia tavattiin Itämerellä harvakseltaan vielä 1900-luvun alussa. Kuva: MVPhotos © MVPhotos

X