Onko sattumaa olemassa vai onko kaikella tarkoitus?

Ihmismielen on vaikea uskoa sattumaa sattumaksi. Hyvä osoitus tästä nähtiin toisen maailmansodan aikana Lontoossa.

Lontoo oli tuolloin toistuvasti saksalaisten V1- ja V2-ohjusten moukaroitavana, ja pommitusten jälkiä analysoitaessa huomattiin jotakin huolestuttavaa.

Kun iskupaikat piirrettiin kartalle, ne eivät näyttäneet sattumanvaraisilta. Iskut keskittyivät yhtäältä kartan luoteiskulmaan ja toisaalta Thames-joen ympäristöön. Niiden väliin jäi valkoisia alueita, joihin ohjukset eivät koskaan osuneet.

Tämä herätti sotilasviranomaisissa huolen: piileskelikö valkoisilla alueilla saksalaisia vakoilijoita, minkä vuoksi saksalaiset eivät pommittaneet niitä?

Uskonnollisuuden alkeet

Totuus oli yksinkertainen. Ohjusten iskupaikat olivat täysin sattumanvaraisia.

Ihmismieli on taipuvainen näkemään sattumanvaraisissakin tapahtumissa tarkoituksenmukaisuutta. Tätä ihmismielen taipumusta on monesti esitetty ihmisen uskonnollisuuden pohjaksi.

Tuoreessa psykologisessa tutkimuksessa tätä ilmiötä on selvitetty lapsilla.

Tutkimuksessa havaittiin, että taipumus tarkoituksellisuuden näkemiseen on olemassa jo nelivuotiailla lapsilla. Näinkin pienet lapset kokivat, että elämän tapahtumilla on jokin syy tai tarkoitus, sen sijaan että tapahtumat olisivat sattumanvaraisia.

Hyvä tuottaa hyvää

Yhdysvaltalaisen Yalen yliopiston tutkimuksessa lasten uskomusta tarkoituksellisuuteen testattiin useissa eri kokeissa.

Yhdessä kokeessa tutkija heitti kolikkoa. Jos lapset arvasivat oikein kruunan tai klaavan, he saivat todella hienon lelun.

Ennen kolikon heittoa tutkija antoi lapsille tarroja kiitokseksi testiin osallistumisesta ja kertoi tarinan kahdesta muusta lapsesta. Näistä ensimmäinen oli antanut tarransa köyhälle lapselle parantaakseen mahdollisuuksiaan saada lelu. Toinen lapsi taas oli heittänyt tarransa roskikseen parantaakseen mahdollisuuksiaan lelun saamisessa.

Millään näistä vaihtoehdoista ei tietenkään ole vaikutusta siihen, miten päin kolikko asettuu, mutta lapset ajattelivat toisin.

Ensinnäkin suurin osa lapsista päätti antaa tarransa pois parantaakseen mahdollisuuksiaan saada lelu. Toiseksi lähes kaikki niistä, jotka päättivät antaa tarrat pois, päättivät antaa ne köyhille lapsille.

Lapset siis uskoivat jonkinlaiseen karman lakiin, jossa hyvät teot tuottavat tekijälleen itselleen hyvää, ja toisaalta hyvät asiat ovat osittain seurausta jostakin aikaisemmin tehdystä hyvästä.

Kokonaishyvä kasvaa

Tutkimuksessa lapsia testattiin monissa muissakin koeasetelmissa.

Tulokset olivat aina paljolti samanlaisia kuin yllämainitussa kokeessa, mutta ne paljastivat myös yhden ylimääräisen piirteen.

Lasten käsitys hyvän tekemisen seurauksista ei nimittäin toiminut siten, että jos minä teen hyvää, minulle tapahtuu hyvää.

Lasten mielestä oli järkeenkäypää, että jos joku toinen tekee hyvää, tuo hyvä voi koitua minunkin hyväkseni.

Toisin sanoen hyvät teot tietyssä mielessä kasvattivat maailman kokonaishyvää, jonka seuraukset saattoivat koitua kenen tahansa kohdalle.