Suo valloittaa läpi vuoden – Retkeilytoimittaja Päivi Mattila kannustaa elämysten äärelle: ”Soiden hienous retkipaikkoina syntyy niiden villeydestä”

Suosta kirjan kirjoittaneen Päivi Mattilan mukaan retkikohteena suomalainen suo tarjoaa elämyksiä kaikkina vuodenaikoina. Huhut joka puolella vaanivista suonsilmäkkeistä ovat vahvasti liioiteltuja.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Soilla paljon liikkuva retkeilytoimittaja Päivi Mattila kannustaa heittäytymään suolle vaikka pitkälleen. Näin avautuu uusia näkökulmia.

Suosta kirjan kirjoittaneen Päivi Mattilan mukaan retkikohteena suomalainen suo tarjoaa elämyksiä kaikkina vuodenaikoina. Huhut joka puolella vaanivista suonsilmäkkeistä ovat vahvasti liioiteltuja.
Teksti: Tiina Suomalainen

Suo valloittaa – suopursun tuoksu, tupasvilla, lakat ja karpalot, rahkasammal ja mättäät, korkealle kaartuva taivas ja hiljaisuus, jonka rikkoo vain satunnainen kurjen huuto.

Kun retkeilytoimittaja Päivi Mattila kuvailee suomalaista suota, mieleen nousee ajatus, miksi jokin noin ihana voi tuntua niin vieraalta ja uhkaavalta. Mutta jos on lapsena peloteltu suonsilmäkkeeseen uppoamisella, ei ihme, että mielikuva soista on synkemmän puoleinen.

Mattila toivoo, että oppisimme arvostamaan enemmän ainutaatuista suoluontoamme ja innostumaan retkeilystä erilaisilla soilla. Hän vakuuttaa myös, että huhut joka puolella vaanivista upottavista suonsilmäkkeistä ovat vahvasti liioiteltuja.

”Soiden hienous retkipaikkoina syntyy niiden villeydestä. Suurilla luonnontilaisilla soilla voi Etelä-Suomessakin katsella hyvin erämaista maisemaa, jossa ei näy mitään ihmisen rakentamaa.”

Soiden lumoa lisää tieto siitä, että maisema on ikiaikainen: monet suot ovat olleet jokseenkin samanlaisia jo parintuhannen vuoden ajan.

”Kaikki tuona aikana suon poikki kulkeneet ihmiset ovat nähneet saman maiseman kuin sinä tai minä nyt. Onhan se aika huimaavaa.”

Soiden vaihtelevuus yllätti

Päivi Mattila on luontoihminen, jolle retkeily metsissä ja soilla on rakas harrastus. Varsinainen suoinnostus syttyi muutama vuosi sitten, kun hän oli pitkällä vaelluksella Lapin erämaissa.

”Havahduin siihen, miten vaihtelevia suot olivat sekä siihen, että en oikeastaan tunne soita kovin hyvin. Oppiakseni lisää aloin etsiä kirjaa, joka käsittelisi soilla retkeilyä, mutta sellaista ei löytynyt. ”

Tai löytyi yksi tietokirja, joka oli kirjoitettu viisikymmentä vuotta sitten. Tarvittiin siis uusi, ajantasainen opaskirja. Kun työpariksi lupautui vielä valokuvaaja ja retkeily- ja luontoharrastaja Teemu Saloriutta, oli aika ryhtyä töihin.

Syntyi kirja Retki suolle, joka antaa vinkkejä ja kohteita luontoon lähtijälle. Kirjaa tehdessä Mattila ja Saloriutta kiersivät kymmenillä Suomen soilla – eteläisen Suomen keidassoilla, pohjoisen aapasoilla sekä käsivarren ja päälaen palsasoilla.

”Kirjaa tehdessä vahvistui käsitykseni suoluonnon ja -maiseman monimuotoisuudesta. Rohkaistuin myös liikkumaan soilla ennakkoluulottomammin. Aiemmin olin vältellyt vaikeakulkuisille soille menoa, mutta opin, että monilla sellaisillakin voi liikkua.”

Päivi Mattila suhtautuu suohon leikkisästi ja elämyksellisesti. Lämpimänä kesäpäivänä suolla voi tallustella paljasjaloin ja ottaa jaloille sammalhoitoa. Pitkospuille voi käydä makaamaan, pysähtyä hetkeen ja avata kaikki aistit. Ja entä hyllyvä suo – sehän on kuin luonnon trampoliini.

Monen suomalaisen suorakkaus on syntynyt loppukesän lakkasoilla. Kun löytää satoisan marjapaikan, ei meinaisi malttaa lähteä pois oransseja marjoja hehkuvalta suolta.

Mattila kannustaa marjanpoiminnan lomassa nostamaan katseen ylös: taivas kaartuu korkealla, pilvet näkyvät hienosti, ehkä onnistuu bongaamaan myös petolinnun, kuten nuolihaukan, joka saalistaa sudenkorentoa.

Lakanpoiminnan lisäksi on monta muutakin hyvää syytä lähteä suolle – kuten esimerkiksi keväinen muuttolintujen seuranta, suokasvien kukinnan ihastelu alkukesästä, maaruska ja karpaloiden aika sekä sydäntalven rauha ja kirkkailla hangilla hiihtely.

Suolle kannattaakin mennä kaikkina vuodenaikoina. Kesäkuussa suo on Mattilan mukaan hempeimmillään.

”Minusta suokasvit ovat todella kauniita kukkiessaan. Itse haluan nähdä joka kesä, kun karpalo kukkii. Sen kukinto on punainen, vähän syklaamin näköinen, ja hyvin pieni. On polvistuttava, jos sen haluaa nähdä.”

Mattilaa ihastuttavat myös suokukkien hento vaaleanpuna sekä rämeet, joista tulee mieleen puuvillapelto, kun tupasvillan tuhannet hahtuvat koristavat suon pintaa.

Aina voi kääntyä takaisin

Mutta entä se suon pelottava puoli – suonsilmäkkeet, joihin ihminen juuttuu ja saattaa jopa menehtyä, jos ei saa kammettua itseään ylös?

Päivi Mattila haastatteli kirjaa varten lukuisia suoasiantuntijoita, eikä kukaan ollut kuullut yhdestäkään tapauksesta, jossa joku olisi juuttunut suohon ja menehtynyt. Mattila testasi myös itse: hän käveli etelän keidassoilla tarkoituksellisesti mahdollisimman upottavissa paikoissa eikä siltikään useimmiten vajonnut polvea syvemmälle.

”Osa huolista on ehdottomasti perusteltuja. Soilla on sellaisiakin vetelikköjä, joilla on mahdoton kulkea sulan maan aikaan. Useimmilla soilla voi kuitenkin kävellä rauhallisin mielin, kun maastoa oppii lukemaan silmillään ja jaloillaan.”

Mattila korostaa, että suon vetelyys ei tule ykskaks yllättäen vaan vähitellen. Jos saappaat alkavat vajota epämiellyttävän syvälle ja eteneminen alkaa tuntua pahaenteiseltä, on viisasta jättää seuraava askel ottamatta ja kääntyä takaisin sinne, mistä on tullutkin.

Jos suohon kaikesta huolimatta vajoaa syvälle ja on yksin matkassa, ei peli ole pelattu.

”Tärkeintä on pysyä rauhallisena. Jos yrittää päästä pälkähästä jalkoja nostelemalla saattaa vajota ja juuttua entistä syvemmälle. Kannattakin laskeutua suohon vatsalleen, ottaa vieressä kasvavista saratuppaista kiinni kaksin käsin ja könytä ylös hyljemäisesti.”

Jos kävely pelottaa, voi kontata. Suo kantaa konttaavaa ihmistä paremmin kuin kävelevää, sillä paino jakaantuu isommalle alalle.

Suoluonnolla monta uhkaa

Vielä 1900-luvun alussa peräti kolmannes Suomen maa-alasta oli suota. Nykyisin suurin osa soista on menettänyt luonnontilaisuutensa ja osa soista on kokonaan hävinnyt. Suoluonto on kärsinyt erityisesti metsänkasvatusta varten tehdyistä ojituksista, mutta myös pellonraivauksesta ja turpeenotosta.

Päivi Mattila huomauttaa, että Luonnonvarakeskuksen mukaan lähes miljoona suohehtaaria ojitettiin turhaan. Määrältään se vastaa Uudenmaan maakunnan kokoista aluetta. Tällä alalla puuston lisäkasvu ei ole korvannut ojituksen aiheuttamia kustannuksia.

Metsäojituksen vaaroihin herättiin 1960-luvulla, jolloin ojitus oli kiivaimmillaan. Suotutkijat ja luonnonsuojelijat alkoivat tehdä laajoja luontoselvityksiä ja neuvotella Metsähallituksen kanssa kohteiden säästämisestä.

”Onneksi oli ihmisiä, jotka alkoivat vastustaa ojituksia. Ilman heitä monelle nykyisin suositulle retkeilysuolle olisi käynyt kalpaten.”

Turpeenostoa harjoitetaan edelleen, mutta ainakin se on vähenemään päin. Mattila iloitsee myös siitä, että soita on ryhdytty ennallistamaan.

”Toistaiseksi on ennallistettu noin prosentti kuivatuista soista, että pientähän se vielä on.”

Soita uhkaa myös ilmastonmuutos, sillä kuumeneva ilmasto sulattaa palsoja eli ikiroudassa olevia turvekumpuja.

”Vanhimmat palsat ovat olleet pohjoisen soilla jopa 1 500 vuotta, mutta nyt ne ovat alkaneet romahdella. Eräs tutkija arvioi, että hänen lapsenlapsensa eivät välttämättä palsasoita enää näe. Palsojen sulaminen on luonnon monimuotoisuuden kannalta tosi surullista.”

Rahkasammal ekologinen kasvualusta

Uusiakin uhkia on tullut. Viime vuosina soilta on alettu nostaa rahkasammalta puutarhatuotantoa varten.

”Rahkasammalta markkinoidaan turvetta ekologisempana kasvualustana. Mutta rahkasammalta on kuorittu ihan luonnontilaistenkin soiden pinnalta sen sijaan, että sitä kasvatettaisiin soilla, joilta turve on jo viety eli jotka ovat jo valmiiksi pilalla. Jos tätä ei suitsita mitenkään lailla, on vaarana, että moni suo ehtii vielä tuhoutua.”

Toinen akuutti uhka ovat kaivoshankkeet. Esimerkiksi Sodankylän Viiankiaavalle suunnitellaan louhosta, vaikka suo on suojeltu ja linnustoltaan ja kasviensa puolesta rikas.

Suot suovat unohtumattomia elämyksiä

Lapsuudessa Päivi Mattila ei liikkunut paljon soilla. Kodin lähellä, itäisellä Pirkanmaalla, oli vain ojitettu räme. Teini-ikäisenä hän ihastui Ruovedellä sijaitsevaan Siikanevaan, joka on Pirkanmaan suurin yhtenäinen ja suojeltu suoalue. Siikaneva on edelleen hänen lempisuonsa.

”Se on tosi upea kokonaisuus pitkine pitkospuureitteineen. Jännä paikka, sillä avaran nevan keskellä on metsäsaarekkeita, joissa on säästynyt vanhaa aarniometsää.”

Mattilalle Suomen suot ovat tarjonneet monia ikimuistoisia elämyksiä: pohjoisen palsasuon lintuparatiisi kesäkuun alussa, Siikaneva niin täynnä karpaloita, että niitä voi kahmia kaksin käsin, pohjanmaalainen suo, jolla metsäpeurat laiduntavat. Tai yöpyminen suon laidalla taivasalla.

”Silloin sitä on ikään kuin sisällä maisemassa, osa sitä.”

Lue myös: Ojittamaton keidassuo on Etelä-Pohjanmaalla harvinainen näky – Saara Reini pelasti suon ja nimesi sen Utusuoksi

Saara Reini

Saara Reini risti suojelemansa alueen Utusuoksi. Sillä nimellä se näkyy vastedes kartoissa. © SUVI ELO

X