Yksipuoliset tehotuotantokanat ovat alttiita epidemioille - Maatiaiskanoja voidaan tuolloin tarvita, mikäli niitä on jäljellä
Vapaaehtoiset kasvattajat yrittävät pelastaa suomalaisia alkuperäisiä maatiaiskanoja ulkomaisten tehotuotantolintujen tieltä – koska kotieläintemme geeniperimä on liian arvokas hukattavaksi.
Luonnonvarakeskus (luke.fi) etsii uusia harrastajakasvattajia maatiaiskanojen pelastajiksi.
Maallikon silmissä monet kanalajit näyttävät hyvin samanlaisilta, eikä yhä harvinaisemmiksi käyneitä suomalaisia alkuperäislintuja ole helppo tunnistaa.
Jos ottaisi yhden piikkiönkanan ja sen viereen nappaisi vaikkapa savitaipaleenkanan, erottaisiko edes asiantuntija Juha Kantanen, kumpi on kumpi?
”Jaa- a. Täytyy sanoa, että siinä voisi mennä professorille sormi suuhun”, Kantanen myöntää.
Kantanen on Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori ja hänen alaansa on alkuperäisrotujen geenien tutkiminen.
Jos oltaisiin kanalassa, missä on pelkästään yhtä linturyhmää, piirteiden määrittäminen voisi olla helpompaa.
Elina Lindströmin kanalassa Salossa ominaispiirteitä riittää laskettavaksi. Lindströmin tilalla kasvatetaan piikkiönkanaa, eikä mitenkään vaatimattomasti.
Kanalassa on noin 700 kanaa ja noin 70 kukkoa. Se on yksi kukko kymmentä kanaa kohti, mikä on Luonnonvarakeskuksen ylläpitämän maatiaiskanojen säilytysohjelman suosituksen mukaista. Lindströmin kanala on ohjelmassa mukana.
Kanoja katsellessa ei voi kuin ihailla, miten kauniisti ja samalla puolihuolimattomasti luojan pensseli on viuhunut. Osa kanoista on täysin valkoisia, osa täysin mustia ja osa harmaita niin kuin ne olisivat tippuneet tuhka-astiaan.
Loput on kuitenkin kirjailtu punaisella, keltaisella ja oranssilla niin hienosti, ettei niitä kyllästy katselemaan.
”Se ilo on näin suuresta kanaparvesta, että kaikki mahdolliset väriyhdistelmät tulevat näkyville”, sanoo Lindström.
Maatiaiskanoja on Suomessa ehkä 4500. Tehotuotantokoneiksi jalostettuja ulkomaisia munakanoja on neljä miljoonaa, broilereita kymmeniä miljoonia. © Vesa Tyni
Tehokkaammat tuontikanat
Suomessa on pidetty kotieläimiä tuhansia vuosia ja tuona aikana ne ovat sopeutuneet hyvin meikäläisiin oloihin.
Kuitenkin 1900-luvulla maatiaisrodut alkoivat korvautua tuottavammilla ulkomaisilla jalostuseläimillä.
Alkuperäisrodut päätyivät häviämisen partaalle. Lehmien kohtalo on ehkä tunnetuin.
Kyyttöjä, eli itäsuomenkarjaa, on jäljellä noin 1 600 yksilöä ja lapinlehmiä 850 verrattuna noin 260 000 ayrshireen, holsteiniin ja muihin lypsykarjarotuihin.
Tehotuotannossa meillä on munivia kanoja vajaat neljä miljoonaa. Broilereita riittää teurastettavaksikin vuosittain yli 70 miljoonaa.
Maatiaiskanoja lienee enää noin 4 500.
Luonnonvarakeskuksen koordinoimaan maatiaiskanojen säilytysohjelmaan osallistuu noin 200 kasvattajaa eri puolella Suomea. Kukin on erikoistunut kasvattamaan vain yhtä kantaa.
Suurin osa on pieniä pihakanaloita, joissa on 10–20 kanaa, ja ne ovat olemassa vain niin kauan kuin omistaja jaksaa lintuja pitää.
”Monen alkuperäisrodun kohdalla ollaan koko ajan vähän veitsenterällä”, sanoo Juha Kantanen.
Munantuotannon määrässä maatiaiskana häviää tehotuotantolinnuille. Kananmunan ”aidompi” maku sen sijaan on monelle ruuanlaittajalle tärkeä asia. © Vesa Tyni
Lisää kasvattajia tarvitaan
Suomalaisesta maatiaiskanasta on kymmenkunta erilaista muunnosta. Tänä vuonna Luonnonvarakeskus kampanjoi löytääkseen lisää kasvattajia kolmelle harvinaiselle kannalle: hornionkanalle, kiuruvedenkanalle ja savitaipaleenkanalle.
Hornionkanta on tuorein tuttavuus. Sen löysi maatiaisharrastaja Kirsti Hassinen 1990-luvun lopussa Hornionkylän perukoilta, läheltä Sastamalaa.
”Tarkoitukseni oli kuvata vuohia ja olin saanut vihjeen, että tuolla alueella olisi pihapiiri, jossa vuohia olisi”, Hassinen muistaa.
Paikalla asui iäkäs Anna-Liisa Koivunen vuohien, lampaiden, kissojen ja koirien kanssa. Mummonmökissä ei ollut mukavuuksia ja talvella hän joutui ottamaan kanat sisään, etteivät ne paleltuisi.
Hassinen oli harrastanut maatiaiskanoja ja linnut herättivät hänen huomionsa.
Hassinen ilmoitti havainnostaan professori Kantaselle, joka ajoi tapaamaan Koivusta. Haastatteluissa selvisi, että Koivunen oli saanut kanat vuonna 1939 naapuriltaan eikä parveen ollut sen jälkeen tullut uutta perimää muualta.
”Se oli innostava tieto”, sanoo Kantanen.
Innostavaa oli myös se, että parvessa oli paljon kukkoja. Se viittasi siihen, että kanta voisi olla geneettisesti monimuotoinen.
Anna-Liisa Koivunen suostui vastahakoisesti luovuttamaan maatiaiskanoja ja -kukkoja tutkimuksiin. Ne pelastivat hornionkanan kannan. Sen säilytysohjelmassa on tällä hetkellä vain neljätoista pientä kanalaa, ja lisää tarvittaiisiin.
Kuin aapiskukkojen malli
Toinen harvinaisuus, savitaipaleenkana löydettiin jo 1970-luvulla, eli parikymmentä vuotta ennen kuin silloinen Maatalouden tutkimuskeskus oli edes perustanut maatiaiskanojen säilytysohjelmaa. Valitettavasti yksityiskohdat siitä, miten lintu löydettiin, ovat kadonneet.
Lähimmäksi savitaipaleenkanan alkuperää pääsemme, kun kurvaamme valokuvaajan kanssa Heikki Karhumäen pihaan keskellä Varsinais-Suomea.
Pihalla seisoo Karhumäen lisäksi Heikki Teiro, yli 80-vuotias entinen luonnontieteiden opettaja, jolla on merkittävä rooli savitaipaleenkanan pelastamisessa.
Kanat kaakattavat varjoisassa pihakanalassa mesiangervojen ja nokkosten joukossa.
”Katsopa tuota”, Teiro osoittaa komeaa kukkoa, joka laskeutuu portaita alas kanoja vartioimaan.
”Se on kuin aapiskukko, ja siitä savitaipaleenkanan tuntee”, hän sanoo.
Onkohan sattumaa, että aapiskukko näyttää nimenomaisesti savitaipaleenkukolta? Ei välttämättä.
Savitaipaleenkanta on aikoinaan ollut luultavasti Suomen yleisin kanakanta. Jos varhaisten aapisten kuvittajat ovat etsineet mallikseen oikein ikonista kukkoa, he ovat saattaneet ottaa mallin juuri siitä.
Opettaja Heikki Teiro otti vuonna 1974 huostaansa muutamia savitaipaleenkanan untuvikkoja – ja oli näin varmistamassa lajin säilymistä. © Vesa Tyni
Sika meni jo – maatiaiskanoja ei saa kadottaa
Heikki Teiro on luultavasti ensimmäinen ihminen Suomessa, joka on hankkinut maatiaiskanoja nimenomaan suojelutarkoituksessa.
Aloite ei kuitenkaan tullut häneltä, vaan aikansa tunnetulta ympäristövaikuttajalta, tohtori Pertti Seiskarilta.
”Seiskari sanoi minulle että kuule Heikki, meidän pitää pelastaa kanat.”
”Suomenlampaalla menee hyvin, koska se on niin hyvä sikiämään ja suomenhevonen on pelastettu, koska sillä on käyttöä ravurina. Maatiaissika me menetettiin ja niin ei saa käydä kanoille”, Teiro muistelee keskustelua Seiskarin kanssa.
Seiskari oli laittanut kyselyn koskien maatiaiskanoja jonkin maatalousjärjestön jäsenistölle ja sai vain yhden vastauksen – Savitaipaleelta.
Kanojen omistaja hautoi muutaman munan untuvikoiksi ja nämä toimitettiin eräänä kauniina päivänä 1974 Teiron kasvatettavaksi. Hän sai pian huomata, että savitaipaleenkanat ovat helppohoitoisia.
”Ne etsivät ruokansa itse ja käyskentelevät pihassa pitkälti marraskuuhun”, sanoo Teiro.
Samoja havaintoja on Heikki Karhumäellä, joka otti kanalan hoitaakseen Teiron jälkeen.
Savitaipaleenkanalla on jäljellä varsin voimakas haudontavietti. Tuotantokanoilta tämä ominaisuus on karsiutunut pois.
Karhumäki kertoo, että kerran yksi kana oli tehnyt pesän kanalan ulkopuolelle.
”Luulimme, että se on siipirikko, kun se käveli siipeään roikottaen. Kun katsoimme lähempää, siiven alla olikin yhdeksän pientä poikasta.”
Koska hautomisominaisuus on harvinainen, ja geneettisesti säädelty, se kiinnostaa geenitutkijoita.
Heikki Karhumäki hoitaa nyt Heikki Teiron alkuperäistä savitaipaleenkanojen laumaa. Aapiskukkomaisuus näkyy linnuissa selvästi. © Vesa Tyni
Tuotantoeläimet liian jalostettuja
Juha Kantasen mukaan maatiaiskanoja voidaan sanoa geenien eläväksi turvapankiksi.
Tällaista tarvitaan, sillä esimerkiksi valtaosa maailman broilereista tulee vain kahden suuryrityksen jalostuskannasta.
Euroopassa markkinajohtaja on broilerikanta Ross 308. Suomessa syötävistä broilereista yli 90 prosenttia on sitä (tai sen jälkeen kehitettyä Ross 508:aa). Kannan omistaa yhdysvaltalainen Aviagen, jolla on suuri jalostuslaitos Skotlannissa, mistä broilerit Suomeenkin tulevat.
Toisen kannan, Cobb 500:n hallussa on 40–45 prosenttia maapallon markkinoista. Sen on kehittänyt jalostusyhtiö Cobb-Vantress, joka puolestaan on osa yhdysvaltalaista Tyson Foods -megayritystä.
Kantasen mukaan maatiaiskanojen geenimuunnokset ovat auttaneet niitä selviytymään Suomessa satoja vuosia. Nämä geenit säätelevät käyttäytymisen lisäksi immuniteettia – kykyä taistella erilaisia taudinaiheuttajia vastaan.
”Cobb 500 ja Ross 308 muodostavat valtavan monokulttuurin ja sellaiset ovat aina herkkiä erilaisille epidemioille”, sanoo Kantanen.
Jos syntyy uusi virus, jolle tuotantokanojen kannat ovat herkkiä, kananmunien ja -lihan tuotanto voi vaarantua. Eläimet voivat taistella viruksia vastaan vain geneettisellä monimuotoisuudella, ja sitä jalostuskannoilla ei välttämättä ole.
”Jos syntyisi tilanne, jossa jalostusyhtiöt eivät voisi toimittaa uusia vanhempaissukupolvia, en tiedä mitä tapahtuisi”, Siipikarjaliiton toiminnanjohtaja Hanna Hamina sanoo.
”Kyllä tuotantokanat varmaan saisivat munia keskenään, mutta luultavasti niiden tuottavuus laskisi jokaisessa uudessa sukupolvessa”, hän uskoo.
”Silloin tarvitaan maatiaiskantoja”, sanoo Kantanen.
Alustavien tutkimusten perusteella suomalaiskanoilla on immunologisia piirteitä, joita ei ole löydetty tuotantoeläimiltä. Tulevaisuus näyttää, mitä muuta maatiaiskanojen genomista paljastuu.
Maatiaiskanoista saadaan myyntiin munien ja lihan lisäksi myös kalloja – sekä sulkia ja höyheniä. © Vesa Tyni
Alkuvoimaisia lintuja, kuin petoja
Elina Lindströmin kukkotarhassa iso koppakuoriainen pitkine tuntosarvineen erehtyy kukkojen jalkoihin. Lauma hyökkää kilvan sen kimppuun. Kuoriainen on nokittu hetkessä pieniksi palasiksi.
”Nämä ovat kyllä aikamoisia petoja”, Lindström sanoo.
Hän kertoo löytäneensä hiljattain kukkotarhasta rotan pesän, jossa oli pieniä poikasia. Hänen jälkeensä sen löysivät kukot. Pian ei poikasista ollut jäljellä muruakaan.
Karhumäki vahvistaa, että myös savitaipaleenkanat ovat lähes kaikkiruokaisia.
”Perunankuoret, porkkanannaatit, kalanperkeet, ravun kuoret, kaikki maistuu”, hän sanoo.
Lindström aloitti piikkiönkanojen kasvattamisen vuonna 2009.
”Ihan omaksi ilokseni kanat otin. Sitten ihmiset halusivat ostaa kanoja omiin pihakanaloihinsa, ja haluavat edelleen. Olen vain koettanut vastata kysyntään.”
Tärkein tulonlähde Lindströmille ei siis ole munien tai lihan, vaan harrastekanojen myyminen. Mutta on muitakin. Kun astumme Lindströmin puotiin, sisällä odottaa makaaberi näky: pöydällä on kymmeniä kukon päitä.
”Suurin osa näistä menee kalloharrastajille, sanoo Lindström. Suomessa on paljon ihmisiä, jotka keräilevät eläinten kalloja.
Lindströmille tärkeintä on, että toiminta on eettistä.
”Jos en voisi pitää kanoja ulkona, en pitäisi kanoja ollenkaan. Kukkoja ei myöskään teurasteta tipuina, vaan ne saavat viettää yhden kesän maata kuopien.”
Juha Kantasen mukaan Lindströmin toiminnassa piilee toivon siemen.
”Jos maatiaisia pidettäisin enemmän tuotantoeläiminä, niiden kanta olisi paremmin turvattu. Yksiköt olisivat suurempia ja asiantuntevampia. Toivoisin, että ihmiset rohkenisivat kokeilemaan.”