Ampumahiihtäjä Mari Laukkanen urheilu-urastaan: ”Ei Kaisan varjossa olemisessa ole ollut mitään negatiivista”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Lehtikuva
Ampumahiihtäjä Mari Laukkanen on kulkenut pitkän tien nuoresta huippulupauksesta olympialaisten mitalisuosikiksi Kaisa Mäkäräisen rinnalle. Uralla on ollut sekä huippuhetkiä että valtavia pettymyksiä.

Mari Laukkanen, 30, on saanut uransa epäonnistumisten hetkinä kuraa niskaansa intohimoiselta penkkiurheilukansalta. Nyt hän pystyy jo nauramaan kritiikille.

”Vaikka huutelu on välillä aika armotonta, oikeus kritisoida ja haukkua ilmeisesti sisältyy YLE-veroon. Urheilijan pitää vain oppia elämään sen asian kanssa.”

Matkan varrella Laukkasella on ollut enemmän pettymystä ja kyyneleitä kuin ilon hetkiä, mutta hän ei ole lannistunut. Ei, vaikka itseluottamus on välillä käynyt kyykyssä.

”Mitä enemmän olen alkanut luottaa itseeni ja tekemään harjoittelussa omia valintoja, sitä parempaan suuntaan urani on mennyt. Välillä on ollut aikamoista rämpimistä, mutta aika monena vuonna on tullut yksi tai kaksi vähän parempaa tulosta, mikä on pitänyt urani ja minut elossa. Olen nähnyt, mihin pystyn.”

Kaisa Mäkäräinen on ykkönen

Viime keväänä Mari Laukkanen teki Oslon Holmenkollenilla elämänsä kilpailun – tai oikeastaan kaksi.

Hän voitti peräkkäisinä päivinä maailmancupin kisan: ensin pikamatkan, sitten takaa-ajon. Se nosti hänet suuren yleisön silmissä olympialaisten mitalisuosikiksi Kaisa Mäkäräisen rinnalle.

”Se on aika hassua. Ymmärrän, että minulta ja Kaisalta odotetaan samanlaisia tuloksia. Mutta jos miettii realistisesti keskiarvotuloksia, meillä on niissä vielä todella suuri ero. Kaisa pystyy useammin suoriutumaan omalla maksimitasollaan.”

Laukkanen ei ala täristä muiden odotuksista ja aikaisempaa suuremmasta mediahuomiosta.

Siviilielämän puolella mediahuomiota Suomessa vähentää se, että Laukkanen asuu ulkomailla. Koti on Itävallan Thalgaussa, missä hän asuu yhdessä avomiehensä Benjamin Ederin kanssa. Eder on Itävallan ampumahiihtomaajoukkueen huoltopäällikkö.

”Ihmisten kasvaneet odotukset ovat pelkästään virkistävä asia. On aika rankkaa, jos teet työtäsi täysillä ja omat odotukset ovat kovat, mutta kukaan ei noteeraa. Menestysodotukset tarkoittavat sitä, että minuun luotetaan. Se on selkeä positiivinen voimavara, enkä mitenkään koe, että se aiheuttaisi minulle paineita.”

Ero Kaisa Mäkäräiseen on selvä. Laukkanen on ollut urallaan kolmesti maailmancupin palkintopallilla, Mäkäräisellä on kuusi arvokisamitalia ja maailmancupin palkintopallisijoituksia huimat 78, joista voittoja 23. Ei siis ihme, että Laukkanen on ollut Mäkäräisen varjossa.

”Ei Kaisan varjossa olemisessa ole ollut mitään negatiivista. Urheilu-uralleni on ollut tärkeää, että Kaisan kautta ampumahiihto on saanut paljon mediahuomiota. Se on helpottanut minunkin sponsorihankintaani. Nykyisin voin urheilla ammattimaisesti”, Laukkanen tunnustaa.

Ampui jo 13-vuotiaana

Mari Laukkanen oli nuorena erinomainen maastohiihtäjä. Vuonna 2010 hän voitti alle 23-vuotiaiden MM-kisoissa sprintin kultaa. Silti Laukkanen valitsi ampumahiihdon.

”Olen ampunut 13-vuotiaasta asti. Ampumahiihto kiinnosti jo nuorena todella paljon, mutta kisoja oli tarjolla hyvin vähän. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia panostaa vain ampumahiihtoon. Ampuminen on aina kiehtonut minua, ja vaakakupissa painoi sekin, etten ole koskaan ollut perinteisellä hiihtotavalla kovin hyvä.”

Ampumisen merkitys on ampumahiihdossa valtava. Urheilijan turhautumisen aistii kotikatsomoon asti, kun suksi kulkee hienosti, mutta sitten ammuntataulun laikkoja jää ylös, ja kilpailu menee pilalle.

Ampumahiihdossa tilanne voi moneen muuhun urheilulajiin verrattuna muuttua silmänräpäyksessä loistavasta katastrofiksi.

Laukkanen sanoo, ettei ohilaukauksia saa kisassa jäädä miettimään.

”Jos laikkoja jää ylös, pitää vain tehdä mitään ajattelematta suoritus loppuun. Holmenkollenin yhteislähtökisassa ammuin ensimmäiseltä paikalta yhden sakon, ja olin silloin muistaakseni vasta 28. sijalla. Leuka tippui rintaan, mutta sitten päätin, että hiihdän vain mahdollisimman kovaa loppuun asti. Pääsin takaisin oikeaan tunnetilaan. Kokonaispaketin täytyy pysyä kasassa, tässä lajissa mitään ei ole ratkaistu ennen kuin maaliviiva on ylitetty.”

Tunteet kurissa

Olympialaiset Etelä-Korean Pyeong-changissa alkavat 9. helmikuuta. Ampumahiihtolajit käynnistyvät heti kisojen avausviikonloppuna.

Mari Laukkasen valmistautuminen on ollut huolellista. Henkisellä puolella se tarkoittaa keinoja, joilla voi hallita omia tunnetiloja.

”Tunteille ei pidä kisassa antaa liikaa valtaa. Arvokisoissa se ei ole helppoa. Paljon ratkaisee se, kuka pystyy tekemään oman maksimaalisen suorituksen puristamatta liikaa sauvaa ja asetta.”

Laukkasen mukaan fokus on pidettävä tiukasti tekemisessä. Esimerkiksi ampumisen pitää tulla selkäytimestä automaatiotasoisesti.

Vaikka hän myöntää asettaneena itselleen olympiatavoitteen, ei hän mielellään sano suoraan, mikä se on.

”En tiedä, rakastaako kukaan urheilija mikä on tavoitteesi -kysymykseen vastaamista, vaikka jokaisella varmasti on haaveita ja ajatuksia mahdollisuuksistaan.”

Hyvänä päivänä kultaa

Laukkanen ei nuorempana koskaan urheillut siksi, että voittaisi joskus olympiakultaa. Nyt ura on kuitenkin edennyt siihen pisteeseen, että menestystä huipputasolla uskaltaa ajatella.

”Tiedän, että olen yksi niistä, joka hyvänä päivänä taistelee realistisesti olympiakullasta. Se on urheilijalle kova juttu, kun tietää tuoneensa harjoittelun myötä itsensä urallaan siihen pisteeseen.”

Hän tietää erittäin hyvin, että etenkin ampumahiihdossa potentiaalisia mitalisteja on valtavasti, paljon enemmän kuin vaikkapa maastohiihdossa.

Huippu-urheilu on rankkaa sekä fyysisesti että henkisesti. Ero onnistumisen ja epäonnistumisen välillä on hiuksenhieno.

”Katselin Rion kesäolympialaisia televisiosta ja havahduin siihen, kuinka valtavan paljon maailmassa on urheilijoita, jotka satsaavat koko elämänsä urheilemiseen ja joilla on kaikki pelissä joka ikinen päivä. Sitten on vain se yksi kilpailu, jonka jälkeen ainoastaan kolme seisoo palkintopallilla. Se on tavallaan ihan sairasta, mutta ehkä juuri siksi mielettömän siistiä.”

Parisprintti kiinnostaa

Ampumahiihdon lisäksi Laukkasella on olympiatavoite myös maastohiihdossa.

Parisprintissä kilpaillaan Pyeong-changissa vapaalla hiihtotavalla, joka on hänen vahvempi tyylinsä. Viime talven Lahden MM-kisojen henkilökohtaisessa sprintissä Laukkanen oli paras suomalainen. Kaksikko Mari Laukkanen – Krista Pärmäkoski kuulostaa kieltämättä vahvalta.

Laukkasen mukaan hiihtäjävalinnat tehdään vasta pari päivää ennen kilpailua, eivätkä valinnat ole hänestä kiinni. Paljon ratkaisee myös se, millaisessa kunnossa hän tuntee tuolloin olevansa.

”Minulle on helpompaa, kun olen sanonut ääneen, että sprinttihaaste kiinnostaa. Nyt se on tiedossa kaikilla, myös hiihtomaajoukkueen jäsenillä ja valmentajilla. Jos olisin kertonut vasta pari päivää ennen kisaa, että haluan hiihtää, se voisi aiheuttaa aikamoista kaaosta. Ilman muuta olen valmis siihen kilpailuun, jos käsky käy.”

Laukkanen on eläväinen persoona. Hän kuvailee itseään analyyttiseksi ADHD:ksi ja sanoo olevansa tismalleen samanlainen persoona niin urheilijana kuin ei-urheilijanakin.

”Varmasti on urheilijoita, jotka pystyvät olemaan erilaisia urheilijoina ja siviilissä. Minä en ole. Joskus olen toivonut, etten määrittäisi itseäni ihmisenä niin voimakkaasti urheilusuoritusteni kautta.”

Uransa alimpana pisteenä hän pitää vuoden 2016 Oslon MM-kilpailuja, joista hän lähti kesken kaiken kotiin.

”Olin yrittänyt tehdä oikeita ratkaisuja, mutta olinkin ajanut itseni koko ajan vain huonompaan suuntaan. Ajattelin olevani ihmisenä ihan nolla, huono ja tyhmä. Siitä nouseminen vei jonkin aikaa.”

Ei pelkästään urheilija

Mari Laukkanen

Mari Laukkanen palkittiin äskettäin Urheilugaalassa Vuoden sykähdyttävin urheiluhetki -palkinnolla. Hän omisti Holmenkollenin maailmancupin voiton valmentaja Asko Nuutisen muistolle ja hiihti kisan surunauha olkavarressaan. ©LEHTIKUVA

Vuoden 2016 jälkeen Laukkanen on muuttunut armollisemmaksi itselleen. Urheilutulokset eivät enää määritä häntä ihmisenä – kävi olympialaisissa miten tahansa.

”Nyt kun ajattelen uraani, niin ihan hyvinhän minä olen selvinnyt. Kunpa nuoret urheilijat pystyisivät asennoitumaan urheiluun niin, että kaikki ei menisi viemäristä, jos urheileminen ei onnistukaan sillä tasolla, mistä on haaveillut. Mutta ehkä kehittyminen vaatii sen, että urheilija on urheilija sataprosenttisesti 24/7.”

Kolmekymppisenä Mari Laukkanen on alkanut pohtia jo urheilu-uran jälkeistä aikaakin.

”Haaveena on perhe ja se, että olisi itsensä kanssa sujut. Toivon, että pystyn jossakin vaiheessa päästämään urheilijan identiteetistä irti. Urani aikana olen kokenut aika paljon tuskaa siitä, että olen nähnyt itseni vain ja ainoastaan urheilijana.”

Hän kertoo miettineensä usein, että mitä jos hän joskus myöhemmin katuu sitä valtavaa määrää aikaa ja vaivaa, jonka hän on laittanut urheilemiseen.

”Mitä jos koen, että olen ollut vain huono urheilija, joka ei ole koskaan saavuttanut mitään?”

Lue myös:

Kotilääkäri: Kaisa Mäkäräinen ”Pitää uskaltaa haaveilla”

X