Hiihtäjä Eero Kolehmainen – armeijasta suoraan sotaan

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Eero Kolehmainen voitti hopeaa 50 kilometrillä Oslon talviolympialaisissa 1952. Kuva: Kari Santala.
Suomen vanhin elossa ollut olympiamitalisti Eero Kolehmainen kuoli lauantaina 7. joulukuuta 95-vuotiaana. Oheisessa Seuran jutussa syksyltä 2009 Kolehmainen muistelee sotavuosia.

Olympiahiihtäjä Eero Kolehmainen kuului talvisodassa sissipataljoonaan, jonka partioreissu rintamalinjojen taakse synnytti huhun hänen katoamisestaan.

”Menin syyskuussa 1939 vapaaehtoisena armeijaan, samana päivänä, kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Palveluspaikka Mikkeli sijaitsi lähellä kotikuntaani Anttolaa. Olin silloin 21-vuotias. En tiennyt, että armeija venähtäisi viiteen vuoteen. Taistelin sekä talvi- että jatkosodassa.

Olin urheillut ennen armeijaan menoa. Suksilla olin tottunut liikkumaan pikkupojasta lähtien. Talvisin hiihdin runsaan neljän kilometrin koulumatkan. Olin tottunut raskaaseen maatyöhön. Otin osaa maatilan töihin ja talvella kävin metsätöissä.

Sotaa edeltävänä talvena osallistuin Sotkamossa suojeluskunnan hiihtomestaruuskisoihin. Sijoituin puolivälin tienoille. Päälajissani kestävyysjuoksussa menestyin parhaiten 1 500 metrillä. Juoksin useita mitaleja piirin mestaruuskisoissa.”

* * *

”En muista mitään erikoista talvisodan alkamispäivästä 30. marraskuuta.

Meidät vietiin sodan alkamisen jälkeen junakuljetuksella Sortavalaan. Joukko-osastoni oli sissipataljoona 2, koska olin kovakuntoinen urheilija. Olin myös tarkka ampuja, sillä olin harrastanut metsästystä pitkään. Suojeluskunnan ampumaharjoituksissa olin ampunut kilpaa jopa 300 metrin matkalta.

Yksi ensimmäisistä sotatehtävistä tapahtui joulukuun alussa. Meidät heitettiin Sortavalasta vastaiskuun Aittojoen suunnalle, kun venäläiset olivat hyökänneet. Omat joukot olivat joutuneet perääntymään.

Suksien päällähän sitä metsässä suurimmaksi osaksi oltiin. Meitä oli joukkueen verran miehiä ottamassa vastaan venäläisiä, kun ryhmänjohtaja määräsi minut passiin tarkkailemaan vihollisia edestä päin.

Ketään ei näkynyt, mutta venäläiset olivat ympäröineet meidät. Pääsimme juuri ja juuri pois saartoringistä. Minä jäin jälkeen, koska en huomannut muiden lähtöä. Minulle ei ehditty ilmoittaa, että muut olivat irrottautuneet.

Hiihdin parikymmentä minuuttia täysillä, ennen kuin uskalsin vilkaista taakse.

Joukkueenjohtaja Pyrhönen oli ehtinyt ilmoittaa minut kuolleeksi, kun en tullut muiden mukana takaisin. Yhtään omaa miestä ei lopulta kuollut, mutta viholliselta kaatui hevosen selästä heidän päällikkönsä. Hyökkäys hiipui, kun venäläisten päällikkö kuoli.

Suomalaisilla oli venäläisiin verrattuna talvisodassa etuna hyvä hiihtotaito. Pystyimme kiertämään metsässä suksilla pitkiäkin lenkkejä venäläisten selustaan.”

* * *

”En paleltunut, vaikka rintamalla oli ajoittain hyvin kylmä. Osasin pukeutua lämpimästi. Olin tuonut rintamalle asusteita myös kotoa.

Voimistelin ja pidin itseni lämpimänä, jos jouduin seisomaan kauan samalla paikalla. Ruoka oli mitä oli, pääasiassa itse tehtyä puuroa. Mitään herkkuja ei syöty. Joskus saatiin kahvia.

Kerran olin rinteessä ja vihollinen ampui vimmatusti. Pääsin kuitenkin juoksemalla pois siitä kuulien säestämänä. Enkä haavoittunut, vaikka tykilläkin ampuivat minua aika läheltä. Vihollinen oli myös aika tarkka pommien tiputtelussa. Aivan majoituspaikan seinän viereen putosi pommi, mutta onneksi vikapuolelle seinää, niin emme saaneet täysosumaa.

Kerran, kun olin ryhmänjohtajana ja ylitimme sillan, minä viimeisenä, alkoi kuulia sadella joka puolelta.

Se oli maailman ihme, ettei minuun osunut. Hyppäsin lähimpään hiekkakuoppaan ja olin siellä noin puoli minuuttia. Matkaa viholliseen oli noin kymmenen metriä. Onneksi eivät osanneet ampua tarkasti.

Järkytyin, kun yksi päälliköistä määräsi venäläisen vangin ammuttavaksi. Ampujan ase ei toiminut tai patruuna oli viallinen ratkaisevalla laukaisuhetkellä. Vanki jäi eloon.”

* * *

”Innostuin harjoittelemaan hiihtoa jatkosodassa. Asemasodan aikana sain lomia ja pääsin kiertelemään hiihtokisoja ympäri Suomea.

Minä olin hyvillä mielin, kun sota päättyi. Olin onnekas. Kävi ilmiömäinen tuuri, etten haavoittunut kummassakaan sodassa. Henki ei ollut minulla mennäkseen.

Sodan jälkeen näin parikymmentä vuotta painajaisunia, kuinka venäläiset hyökkää päälle.”

* * *

”Sodasta johtuen pääsin huippukuntoon vasta 30 ikävuoden jälkeen. Huippuhetkeni hiihdossa oli Oslon olympialaisissa 1952, jolloin sijoituin Veikko Hakulisen jälkeen 50 kilometrillä hopealle. Olin täyttänyt jo 33 vuotta.

Rauhan tultua en ole halunnut muistella lainkaan sotaa. En kertonut sotakokemuksista myöskään lapsilleni. Peitin yleensä korvani, jos joku seurueessa alkoi muistella sotaa.

Venäläishiihtäjien kanssa ystävystyin, mutta koskaan ei puhuttu sodasta.

Minulle ei jäänyt mitään kaunaa Neuvostoliittoa tai Venäjää kohtaan. Muistan hyvin käyntini Moskovassa pari vuotta Stalinin kuoleman jälkeen.

Pitkä jono kiersi ympäri Punaista toria, kun ihmiset jonottivat Kremlin muurin vieressä sijaitsevaan mausoleumiin. Meidät laskettiin kunniavieraina jonon ohi etupuolelta mausoleumiin, jonne Stalin ja Lenin oli haudattu. Varsin kummallista oli nähdä lasiarkussa Stalinin balsamoitu ruumis.

Hiihtourani jälkeen työskentelin kolmena eri vuosikymmenenä Karhun suksien esittelijänä. Sotakokemukset rintamalla opettivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa, mistä oli hyötyä työelämässä.”

Lähteenä on käytetty myös Mikko Laihon kirjaa Anttolalaiset sodissamme.

X