Erikasson nousi vaikeuksien kautta raviratojen hallitsijaksi

Hevonen nostelee kevyessä ravissa päätään ja höristelee korviaan.

16-vuotias, kaksinkertainen ravikuningas Erikasson on yhä täynnä tulta ja tappuraa. Vielä eläkepäivinäkin sen on päästävä ravaamaan tuttuihin maisemiin Ruskon metsäteille.

Vaikka Erikassonin viimeisestä startista on kulunut jo kohta kaksi vuotta, se on yhä miltei kilpailukunnossa. Oriilla on myös urheilijan luonne. Jos se ei pääse lenkille päästämään puhtia pois, se voi olla tarhaan talutet- taessa hankala pideltävä.

Erikassonin askel pidentyy ja nopeutuu, kun se saa menoluvan. Pitkä harja heilahtelee ja takalautaset jytkyvät raakaa hevosvoimaa. Kevyt vitilumi pöllyää ajourista. Kavioista singahtelee kärryille lumikokkareita.

Erikassonin menestys raviradoilla on ollut ihme. Jopa se on ihme, että hevonen on yhä hengissä.

Ori ei ole koskaan antanut periksi, vaan se on kääntänyt vaikeudet voitoikseen.

Ja niitä molempia sillä onkin riittänyt.

Hallitsijan vaisto

Suomenhevonen on sitkeä ja voimakas. Se pystyy vetämään omaan painoonsa nähden raskaampia taakkoja kuin mikään muu työhevonen maailmassa. Suomenhevosen poikkeuksellinen veto-ominaisuus ei perustu pelkkään voimaan, vaan myös tekniikkaan.

”Suomenhevonen on aina oppinut sen, mitä siltä on vaadittu”, kertoo Ypäjän Hevosopiston kehittämispäällikkö Päivi Laine, joka on myös yksi Suomenhevonen – arjen sankari kirjan kirjoittajista.

Ori Erikasson on suomenhevosten aatelia. Siltä on vaadittu vauhtia ja kestävyyttä, mutta se on myös oppinut ravaamaan voimiaan säästäen. Se ei ole ollut startissa kaikkein nopein, mutta loppusuoralla se on kirinyt usein voittajaksi.

”Suomenhevoselle on kehittynyt luonnonvalinnan mukana erilaisia ilmeitä, joiden perusteella sitä voidaan pitää älykkäänä eläimenä”, Laine sanoo.

Erikassonin ilme on aamupäivän lenkin jälkeen tarkkaileva. Vaikka ori on tottunut siihen, että sen ympärillä on ihmisiä, saa vieraiden läsnäolo kotitallissa ravikuninkaan valpastumaan.

”Se vaistoaa tapahtumia ennen kuin ne edes tapahtuvat”, kertoo Erikassonia koko sen uran ajan valmentanut Bella Varjonen.

Varjonen pystyy päättelemään oriin eleistä ja olemuksesta, minkälaisella tuulella hevonen on. Hyvään päättelyyn pystyy kyllä Erikassonkin.

”Jos olen vähän pahalla päällä, niin Erikasson ei kujeile. Jos minulla taas on iloinen aamu, niin Erikasson heiluttelee korviaan ja hörisee. Silloin sekin on iloinen.”

Pettämätön työmoraali

Kun Erikasson alkoi kilpailla neljän vuoden ikäisenä, se oli lyömätön. Seitsemän peräkkäisen voiton jälkeen oriin jalasta revähti kuitenkin jänne ja se joutui jäämään voittamattomana kilpailutauolle.

Jännevamma toistui oriin uran aikana peräti seitsemän kertaa. Menestyksekkäät kilpailukaudet katkesivat kesken jalan kipeytymiseen.

Kun Erikasson joutui viiden vuoden ikäisenä olemaan liki vuoden pois raviradoilta, Bella Varjonen alkoi jo epäillä, oliko oriista enää ravuriksi.

”Hevosen toipuminen kerta toisensa jälkeen oli uskomatonta. Erikasson palasi aina entistä ehompana takaisin kaviourille.”

Ori voitti 11 vuotta kestäneen uransa 142 kilpailusta puolet ja ansaitsi omistajilleen, Bella Varjosen aviomiehelle Jormalle ja äidille Helena Tuikalle yli 560 000 euron ansiot.

Ravikuninkaaksi Erikasson kruunattiin 2012 ja 2013.

Hevonen voi hyvin silloin, kun se pystyy henkisesti ja fyysisesti hyvään työsuoritukseen. Laiskuus ei kuulu suomenhevosten piirteisiin, vaan ne ovat uutteria ja tehtäviinsä omistautuneita puurtajia.

”Erikassonilla on vahva tahto ja pettämätön työmoraali. Sillä on ollut halu kuntoutua.”

Ori nyökkii päätään ja kopsauttaa kaviollaan lattiaa. Pitkä harja valahtaa sen vasemman silmän päälle. Erikasson hamuaa huulillaan valmentajansa hihaa, kun Varjonen tasaa sen otsalle siistin jakauksen.

Ruskolaisen Varjotallin muut liki 60 hevosta tietävät, että ravikuningas on myös tallinsa hallitsija. Erikasson on vahva persoona, jonka läsnäolo herättää muissa hevosissa kunnioitusta.

”Jos joku nuorempi ori teutaroi käytävällä, Erikassonin ei tarvitse kuin mulkaista sitä karsinansa kaltereiden välistä, niin nuorempi ori ymmärtää paikkansa ja rauhoittuu”, Varjonen kertoo.

Palautusjuomaa ämpäristä

Suomenhevosesta tuli virallisesti oma hevosrotunsa vuonna 1907, kun siitä alettiin pitää omaa kantakirjaa. Suomenhevosen oletetaan polveutuvan itäisistä, Etelä-Venäjältä ihmisten mukana Suomeen kulkeutuneista hevosista.

Suomenhevosta jalostettiin työkäyttöön, mutta sen haluttiin olevan myös nopea.

”Hevonen oli vielä 1900-luvun alussa maamme tärkein kulkuväline”, Päivi Laine kertoo.

Alun perin suomenhevonen oli vankka ja pienikokoinen. Erikassonin säkäkorkeus on vain 153 senttimetriä. Se on tämän päivän suomenhevoseksi matala ja aika lähellä sadan vuoden takaisten esi-isiensä mittoja.

Lenkin jälkeen tallin käytävällä höyryävän oriin olemus on kuitenkin kunnioitusta herättävä. Ori ojentelee kaulaansa, nostelee päätään ja katselee ympärilleen.

Kuninkaallinen karisma tekee hevosesta itseään suuremman.

Bella Varjonen pyyhkii Erikassonin kiharalle vetäytyneen talvikarvan kuivaksi ja nostaa oriin selkään lämpimän loimen.

Rautainen hevosenkenkä kirskahtaa betonia vasten, kun Erikasson koputtaa taas kaviollaan lattiaa. Nyt sen ilme on ihmettelevä. Eikö viesti mene perille?

Lattian koputtaminen tarkoittaa, että on palautusjuoman aika.

Ori saa sitä täyden ämpärillisen.

Se on Erikassonille vain yksi huikka.

Ravikuningas ryystää kymmenen litraa melassijuomaa alle minuutissa.

Vaikka Bella Varjonen ei virallisesti ole Erikassonin omistaja, hän on vastannut hevosen valmennuksesta ja hoidosta. Varjonen on elänyt yhdessä hevosen kanssa sen hyvät ja huonot hetket. Ravikuninkaalla ja sen valmentajalla on takanaan 15 vuoden yhteinen historia.

”Kun tulen aamulla talliin ja toivotan hevosille hyvät huomenet, en yhtään ihmettelisi, jos Erikasson toivottaisi takaisin.”

Dynamiitti neljällä jalalla

Kuningas pääsee päiväksi laitumelle.

Erikassonilla on oma iso aitauksensa, jossa se saa olla omissa oloissaan.

Kevät on jo käsillä. Aamun pakkanen on lauhtunut. Kuusi vavahtaa ja karistaa lunta oksiltaan. Punamullalla maalatun hevossuojan räystäältä roikkuu jääpuikkoja.

Erikasson seisoo ylväänä aidan vierustalla ja haistelee tuulta.

Suomenhevonen kuuluu suomalaiseen maisemaan.

Vielä 1950-luvulla maassamme oli arviolta noin 400 000 suomenhevosta. Jälleenrakennuksen ja metsäteollisuuden kasvun aikana suomenhevonen oli korvaamaton apu maataloudessa ja puutavaran toimittamisessa metsistä tehtaille.

Maata ja hyvinvointia rakennettiin hevosten voimalla.

Tänä päivänä Suomessa on noin 20 000 suomenhevosta, jotka ovat ravi-, ratsastus- ja harrastekäytössä.

”Suomalaisten on ollut pakko sopeutua siihen, että maailma on muuttunut ja suomenhevonen on sopeutunut muutokseen meidän mukanamme”, kehittämispäällikkö Päivi Laine toteaa.

Erikasson nostaa päätään ja ottaa laitumella lyhyen pyrähdyksen. Oriin askel on sähäkkä ja kevyt. Se vie umpihangessakin nopeasti eteen- päin.

Vaikka Erikasson on kaksinkertainen ravikuningas ja useiden suurkilpailujen voittaja, se ei Bella Varjosen mukaan koskaan päässyt näyttämään raviradalla parasta vauhtiaan. Lukuisat loukkaantumiset jättivät hevoseen jälkensä.

”Huippukunnossa ollessaan Erikasson oli kuin sytyttämistään odottava dynamiittipötkö. Viisaana hevosena se ei stressaantunut, vaan säästi voimiaan kilpailuihin. Radalla se antoi aina kaikkensa, koska se halusi voittaa.”

Jäiden läpi jokeen

Erikassonin ura ja elämä olivat vaakalaudalla vuosikymmen sitten. Helmikuussa 2005 ori liukastui laitumella ja liukui jäiden läpi jokeen. Pakkasta oli liki 20 astetta, ja Erikassonin mukana veteen päätynyt aitauksen sähkölanka iski hevoseen jatkuvasti sähköiskuja.

Kun Varjonen ehti joen törmälle, hevonen rimpuili jäiden seassa ja vajosi koko ajan syvemmälle.

Varjonen ei käynyt soittamaan palokuntaa, vaan sukelsi itse hyiseen jokeen. Hän pujotti nostoliinat veden alla hevosen ympärille ja Erikasson vedettiin traktorilla joesta ylös.

”Hevonen hörisi ja huojui. Se oli lähellä hypotermiaa, mutta toipui äkkiä, kun sitä lämmitettiin kuumalla vedellä kastelluilla loimilla”, Varjonen kertoo.

Itse hän ei muista palelleensa kuin vasta talliin päästyään.

”Olin paljain jaloin, ja joku sanoi, että jalkani ovat siniset.”

Erikasson astelee verkalleen Varjosen vierelle. Hevonen nostaa leukansa valmentajansa olkapäälle ja painaa sitten päätään alas aivan kuin kerjäten rapsutusta.

Oriin pää kääntyy sivulle ja huojuu hieman, kun Varjosen sormet käyvät sen kaulalla.

Ravikuningas saa hellyydenkipeyteensä kaipaamansa helpotusta.

Erikassonin elämä jatkuu Varjotallin kuninkaana niin pitkään kuin se on hyväkuntoinen ja virkeä.

”Hevosen pitää antaa mennä, kun sen aika tulee täyteen. Ei sitä pidä etukäteen murehtia. Ei Erikasson itsekään sitä murehdi.”

Erkin hymy

Erikasson käy kääntymässä aidan vieressä ja tallustelee kohti katosta.

Häntä heilahtelee. Hevosen pää painuu alas ja nousee ylös askelten tahdissa.

Ravikuningas jättää jälkeensä hankeen syvät jäljet.

Erikassonin kaikki startit on ajanut turkulainen ohjastaja-valmentaja Harri Koivunen, joka on ollut myös laatimassa oriin valmennus- ja kilpailuohjelmaa.

Myös Koivusen usko Erikassoniin oli vahva. Kun hevonen oli vasta vuoden vanha, kokenut ohjastaja sanoi, että Erikassonista kasvaa vielä ravikuningas.

”Silloin se nauratti, mutta siitä tuli totta”, Bella Varjonen muistelee.

Erikasson hamuaa katoksesta tukun heiniä suuhunsa ja tulee sitten lähemmäksi. Ori nostaa päätään ja katsoo suoraan silmiin. Sen leuat käyvät. Nyt Erikasson näyttää hyväntuuliselta. Ehkä se on jo tottunut vieraisiin.

Hevonenhan melkein hymyilee.

Erikasson on suomenhevonen, mutta miksi sillä on ruotsalaiselta kuulostava nimi?

”Kasvattaja antoi oriille sen nimen”, Bella Varjonen kertoo.

”Meille se on aina ollut Erkki.”

 Lähde: Terttu Peltonen, Päivi Laine, Sari Savikko, Roger Johansson ja Kyösti Saranpää: Suomenhevonen – arjen sankari, Amanita 2014.