Rion suomalaisfloppi: harhakuvitelmia, liian vähän valmennusyhteistyötä ja rahat vääriin taskuihin

Jaa artikkeli
olympialaiset Petra Olli
Kirgiisian Aisuluu Tynebekova murskasi Suomen vahvimman mitalitoivon Petra Ollin voittohaaveet. © Lehtikuva
Suomen menestys Rion olympialaisissa oli kaikkien aikojen huonoin, mikä vaikuttaa myös urheilujohtajien asemaan. Vai vaikuttaako?

Nyrkkeilyä lukuun ottamatta Riossa otettiin lukua.

Mira Potkosen pronssimitali nyrkkeilyssä typistyi lopulta Suomen ainoaksi mitaliksi.

Huippu-urheilun alamäki olympiatasolla on ollut järkyttävän jyrkkä. Mitalit jäivät toiveuniin, vaikka samaan aikaan muut Pohjoismaat menestyivät.

”Vaisut kisat suomalaisittain. Alakanttiin meni. Toisaalta odotukseni eivät olleet juurikaan paremmat varsinkin, kun tiesin, että keihäänheiton mitalisuosikeilla Pitkämäellä ja Ruuskasella oli vammoja alla tältä kesältä”, pohtii Suomen Olympiakomitean entinen valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen. Tuominen työskenteli OK:n valmennuspäällikkönä 1969–99.

Tuomisen mukaan suomalaisten ruusuisia ennakko-odotuksia olympialaisiin nostatti liikaa asiantuntijoiden ja median huippu-urheilustamme luoma harhakuva.

Olympialaiset ovat huomattavasti kovatasoisemmat arvokisat kuin esimerkiksi maanosan mestaruuskisat.

”Volyymi on kokonaan toista luokkaa. Olympialaisissa ovat mukana maailman kaikki maat, ja urheilijat valmistautuvat niihin ylivoimaisesti enemmän ja paremmin kuin mihinkään muuhun kisaan”, Tuominen painottaa.

Hän ihmettelee, miksi Olympiakomitea ei asettanut lainkaan mitalitavoitetta Rioon.

”Jos on selkeä tavoite, se ruokkii myös urheilijoita panostamaan tavoitteen eteen.”

Tuomisen eväät muutokseen eivät ole pelkästään lisärahan vaatimista. Hän kaipaa suomalaismenestyksen palauttamiseksi laajempaa kansainvälistä valmennusyhteistyötä ja pitkällä jaksolla koululiikunnan tehostamista.

Urheilupomot tulilinjalla

Urheilujohdon päitä on vaadittu ja vaaditaan vadille Rion jälkeen, koska olympialaisissa suomalaistulokset huonontuivat koko rintamalla.

”Totta kai urheilujohdonkin toimia pitää arvioida kriittisesti, huomauttaa urheilujohtamisesta parhaillaan väitöskirjaa kirjoittava Tero Kuorikoski.

Hän uskoo myös lajien sisällä tehtävän syvää analyysiä, miten olympiakisat menivät, missä onnistuttiin ja missä tehtiin virheitä?

Liikemaailmasta tuttu kvartaaliajattelu, jossa pomon asemaa arvioidaan heti huonon tuloksen tultua julki, ei istu suoraan urheiluun. Urheilijoiden työ on pitkäjänteisempää ja tulokset näkyvät vasta vuosien kuluttua.

Kuorikosken mielestä urheilujohtamisesta puuttuu resonointi, mikä tarkoittaa, ettei tietoa kulje riittävästi urheilijalle saakka. Urheilujohtaminen on myös liian virkamiesmäistä. Yhteys urheilijoihin voi olla hukassa, vaikka urheilijan pitäisi olla toiminnan keskiössä.

”En nyt ryhtyisi nykytilanteessa vaatimaan päitä vadille. Tämä ei tarkoita, etteikö myös urheilujohtajilla ole peiliin katsomisen paikka”, Tuominen pohtii.

Humun humupekat

Kritiikkiä kohdistuu erityisesti suomalaista huippu-urheilun muutosta johtavaan työryhmään Humuun, jonka johtajien suuret palkat ovat olleet myös opetusministeriön tarkkailussa.

Mihin ylipäätään tarvitaan laajaa urheilujohtajien kaartia? Suomessa on Humunkin pomot mukaan lukien sadasta 150:een kokopäiväistä urheilujohtajaa.

Järjestökirjokin on laaja. Suomessa toimii noin 70 urheilun lajiliittoa.

Kun urheilujohtajienkin palkat lasketaan urheilun kokonaispottiin, nousee huippu-urheilun yhteiskunnalta saamat avustukset huomattavaksi suuremmaksi kuin julkisuudessa esitetään.

Tutkija Jari Lämsä Kilpa- ja huippu-urheilukeskuksesta laski huippu-urheilun saaneen 2013–15 kaikkiaan 90 miljoonaa euroa, mistä varsinaiseen perustyöhön; urheilutekemiseen jäi murto-osa.

”Enemmän pitäisi tutkia, missä rahaa on ja mihin se jää?” pohtii puolestaan Tero Kuorikoski.

Humu linjasi neljä vuotta sitten, kuinka Suomi nousisi 2020 Tokion olympialaisiin mennessä Pohjoismaiden johtavaksi urheilumaaksi. Tavoite oli epärealistinen ja pahasti pielessä.

Neljässä vuodessa ei sellaista ihmettä tapahdu, että Suomi ponkaisi Pohjoismaiden käkeen. Riossa Tanska saavutti 15 mitalia ja Ruotsikin 11 mitalia. Suomelta on karannut piskuinen Islantikin, joka nöyryyttää suuria jalkapallomaita. Norjan ylivalta hiihtourheilussa jatkuu vuosikausia eteenpäin.

Mätää rakenteissa

Kuorikoskella, 34, on omakohtainen tuntuma myös huippu-urheiluun. Hän on maajoukkuetason taekwondourheilija. Sijoitus tämän vuoden EM-kisoissa oli yhdeksäs.

”Tietysti tietyt rakenteet pitää olla systeemin ylläpitämiseksi, mutta kriittinen tarkastelu siinäkin on tarpeen”, Kuorikoski vastaa kysymykseen urheilubyrokratiasta.

Urheilurakenteiden keventämiseen on viime vuosina pakottanut rahoja jakava opetusministeriö.

Mutta onko byrokratian vähentäminen tuonut lisää rahaa urheiluun? Oliko esimerkiksi Valon ja Olympiakomitean liittyminen yhteen aitoa sulautumista ja syntyikö siinä jotain uutta?

Taloushyödyt ovat jääneet vähiin.

”Sama periaatteellinen kysymys koskettaa kuntaliitoksiakin”, Kuorikoski huomauttaa.

Panostusta koululiikuntaan

Tuominen ehdottaa kansainvälisen yhteistyön laajentamista, eikä siihen kuluisi edes suuria summia rahaa.

”Otetaan selville ja opitaan, miksi esimerkiksi Pohjoismaissa tai Baltian maissa onnistutaan paremmin kuin Suomessa. Norjan urheilusysteemi tiedetään, mutta oppia saadaan varmasti myös muualta.”

Tuominen muistelee, kuinka hän 1960-luvulla vieraili valmentajana tutustumassa Yhdysvaltain koripallovalmennukseen. Hän sai matkalta lisää tietoa ja itseluottamusta. USA:n matkan opit sovellettiin Suomeen ja tulosta syntyi. Suomi pelasi 1964 Tokion olympialaisten koripallossa Tuomisen johdolla.

”Yksi selkeä kehittämisen paikka on koululiikunta. Mihin meiltä ovat kadonneet koulujen väliset kisat?”, Tuominen ihmettelee.

Koulut kamppailivat vielä 1970-luvulla keskenään eri lajeissa paitsi alueiden mestaruuksista myös valtakunnan tasolla.

Urheilijat tekevät työtä valmentajansa kanssa vuosikausia päätavoitteen eteen. Kunnianhimoisen urheilijan siivelle urheilujohtajille tai liitoille ei jää suurtakaan roolia. Urheilijan oma tahto, ominaisuudet ja kyvyt ratkaisevat.

Mira Potkonenkin saavutti pronssimitalinsa Nyrkkeilyliitosta huolimatta.

Urheilijoiden asenteissakin on toivomista. Olympialaisten ei pitäisi olla yhdellekään valitulle edustusurheilijalle mikään turistimatka. Täydellinen keskittyminen pitäisi kohdistua ainoastaan kilpailusuoritukseen.

”Valmennus on nykyisin liian kilttiä”, Tuominen jyrähtää.

puheenaihe

X