Suomen mäkihypyn uusi maine ponnistaa Pohjanmaan hyppyreistä

Suomen mäkihyppy on surullisessa alhossa. Uusi nousu voi alkaa vaikka Pohjanmaalta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Paavo Romppaisen, 14, tyylinäyte Lapuan mäessä.

Suomen mäkihyppy on surullisessa alhossa. Uusi nousu voi alkaa vaikka Pohjanmaalta.
(Päivitetty: )
Teksti:
Vesa Mäkinen

Seitsemänvuotias Saimi Luoma aloittaa ponnistuksen.

Takana on 15 metriä vauhtimäkeä ja neljä vuotta mäkihyppyä. Ylävartalo nousee ponnistuksessa liian aikaisin, mutta se lienee tyypillistä seitsenvuotiaille.

Niin se on joskus myös maailman parhaimmilla mäkihyppääjillä: kun ylävartalo nousee ennen kuin jalat ponnistavat, vauhti hidastuu ja vartalon paino putoaa kantapäille.

Saimi ponnistaa ja nousee ilmaan.

Saimi lähtee lentoon Pohjanmaan lakeuksien ylle. Se lento ei kestä ulkopuolisen näkökulmasta kauan, mutta hyppääjän maailma kulkee eri tahtia.

Ne ovat yksinäisiä hetkiä.

Saimi Luoma valmiina hyppyyn Alahärmän mäessä. Takana Elli Seppänen, 11, keskittyy. © Jussi Helttunen

Musta hetki edessä

Tauno Luiro kohentaa pipoaan. Hän potkaisee takalaudasta vauhtia. On vuosi 1951.

Nuori rovaniemeläinen on kerännyt kaiken voimansa vielä yhteen hyppyyn.

Hän on jo hypännyt 135 metriä, joka olisi ollut maailmanennätys, sama kuin ruotsalaisen Dan Netzellin edellisvuonna hyppäämä tulos. Luiron telemark-alastulo epäonnistui hieman ja hän istahti hyppynsä. Se oli virallisissa asiakirjoissa kaatunut hyppy, eikä sellaista lasketa maailmanennätykseksi.

Seuraavassa hypyssään Rovaniemen pikkumäkien kasvatti Luiro oli niin sisuuntunut, että vauhtimäessä hän teki tavaramerkkinsä: vilkutteli mäen reunalla olevalle yleisölle hieman ennen mustaa hetkeä.

Se hetki on jokaisen mäkihyppääjän koettava, jokaisella hypyllä.

Sen tiesi Tauno Luiro, sen tietää seitsenvuotias karvakorvakypäräinen Saimi, vaikkei hän ehkä ole vielä asiaa niin paljon ajatellut.

”Silloin ei tiedä, missä sukset ovat”, sanoo entinen mäkihyppääjä Tami Kiuru, Lahden MM-kisojen kilpailupäällikkö.

Kiuru on luottanut suksien asentoon ja itseensä mustina hetkinä paljon. Hän on voittanut muun muassa lentomäen maailmanmestaruuskilpailuissa pronssia. Vieläpä Tsekin Harrachovissa, maailman pahamaineisimmassa lentomäessä.

Jokaisella hypyllä hyppääjä hyppää tyhjyyteen.

Oman sarjansa huippuhyppääjiin kuuluva Paavo Romppainen johtaa joukkoa Simpsiön mäen vauhtitorniin. Tomi Viljanen ja Pinja Koivisto seuraavat.  © Jussi Helttunen

Mäki ilman hyppääjiä

Oberstdorfin nykyinen lentomäki on Euroopan ainoa jättimäki, jonka vauhtitorni on kokonaan rakennettu maan päälle. Muut lentomäet ovat kokonaan tai lähes kokonaan vuorenrinteessä.

Ne näyttävät levollisilta. Mutta kun hyppääjä lentää kummun päällä lentoradan lakipisteessä, on tosi kyseessä. Ja enemmänkin. Henki.

Rukan suurmäki on pienempi, muttei vaatimattomampi. Se on sojottanut jylhänä maamerkkinä keskellä koillismaalaista aavaa vaaramaisemaa jo melkein 40 vuotta, vuodesta 1968 lähtien. Se oli vielä vuosituhannen vaihteessa maailman suurin tavanomainen hyppyrimäki. Nyt se on Willingenin jälkeen maailman toiseksi suurin, jos lentomäkiä ei lasketa.

Siinä mäessä Ounasvaaran hiihtoseuran Jaakko Manni koki todellisen mustan hetken vuonna 1974.

”Sää oli tyypillinen Rukan sää, puuskainen sivuvastainen tuuli ja pientä lumisadetta”, kertoi Paavo Maunu, Mannin tuolloinen seuratoveri veteraanien nettikeskustelussa aikoinaan.

Maunu seurasi Mannin hyppyä vauhtitornista.

”Jaskan sukset löivät alkulennossa ylös, ja hän veti polvet koukkuun.”

Tämä aiheutti voltin etukautta ympäri, ja suksen kärjet tarttuivat alastulorinteen yläosaan.”

Mannin pää osui kovaa alastulorinteeseen. Hän kuoli samana päivänä sairaalassa.

Se on viimeisin suomalaisen mäkihyppääjän kuolema.

Rukan suurmäki on edelleen paikallaan, nyt uusittuna. 1980-luvun puolivälissä Matti Nykänen ja Jari Puikkonen vuoroin hyppäsivät siinä mäkiennätyksiä lähennellen 130 metriä.

Nykyään siinä hypätään maailmancup-kauden avauskilpailut ja pienemmän Continental Cupin osakilpailuja. Se on moderni klassikko, ehkä maailman arktisin ja jylhin hyppyrimäki.

Kun maailman huiput kisojen jälkeen lähtevät Rukalta, mäessä on hiljaista.

”Siinä mäki on ollut Continental Cupin jälkeen monta viikkoa huippukunnossa. Hyppääjiä vain ei ole”, totesi ensi vuoden kilpailuja varten lumivarastoa tykittänyt Reino Moilanen katsellessaan mäkeä.

Rukan suurmäki seisoo ylhäisessä yksinäisyydessään. Ilman käyttöä.

Kuin vahvistukseksi Moilasen sanoille tänä vuonna peruttiin joukkuemäen suomenmestaruuskilpailut, jotka oli tarkoitus hypätä Kuopiossa. Syy oli hyppääjien vähyys.

Suomessa on nykyään vähemmän yleisen sarjan mäkihyppääjiä kuin hyppyrimäkiä.

Pinja Koivisto Lapuan mäessä. © Jussi Helttunen

Hyppyhullut Pohjanmaalla

Kymmenisen vuotta sitten Pohjanmaalle saapui erikoinen mies.

Hirvosen Vänni, virallisemmin Väinö, tuli Jyväskylästä, Matti Nykäsen kotikaupungista. Hänen mielestään Pohjanmaalta puuttui jotain.

Aivan, mäkiä. Mutta jotain vielä tärkeämpää.

Hyppyrimäkiä!

Hätäisempi voisi ajatella, että mäettömyys johtaisi myös hyppyrimäettömyyteen. Ei Pohjanmaalla.

Kaustisella räjäytettiin vuonna 2006 eriskummallinen rakennelma, korkea kuin mikä. Se oli paikkakunnan vanha hyppyrimäki, jossa oli hypätty vuosikymmenet. K49:n mäki oli rakennettu kuin uholla melkein tasaiselle. Melkein koko sen alastulorinnekin oli puusta tehty.

Eikä Kaustinen ole edes varsinaista Pohjanmaata eli Etelä-Pohjanmaata, vaan Keski-Pohjanmaata.

Hirvonen löysi kuin löysikin Etelä-Pohjanmaalta, painin ja pesäpallon maakunnasta, sopivan maaperän mäkihyppyinnostukselleen. Kun pohjalaisen saa uskomaan asiaan, mikään ei ole esteenä. Etenkään jos pohjalaisilla on yhteinen sävel.

”Vänni löysi sitten muita hulluja”, sanoo Juha-Matti Ala-Talkkari ja naurahtaa kuivasti. Hän on itse näitä ”hulluja”.

Ala-Talkkari seuraa tarkkana, kun hänen poikansa Lauri Ala-Talkkari hyppää Lapuan Simpsiönvuoren mäestä. Tämä on pojalle pieni mäki, sillä hän hyppää yleisessä sarjassa suurmäkeä myöten.

Etelä-Pohjanmaalla on kyllä mäkiä, mutta ne ovat pieniä ja niitä on harvakseltaan. Mutta nepä riittävät, jos jokainen mäennyppylä on käytetty.

”Meillä on täällä Suomen huonoin lumitilannekin”, Ala-Talkkari sanoo.

”Haasteita, haasteita.”

Suurmäen muovit

Lahden suurmäki remontoitiin toissa kesänä täysin. Samalla sen muovitus vaihdettiin uuteen.

Alastulorinteen muoveja irrotti joukko riuskoja pohjalaisia. He olivat lähestyneet rakennuttajaa.

”Lemminkäinen lahjoitti muovit meidän käyttöömme”, Ala-Talkkari kertoo.

Parinkymmenen hengen pohjalaisporukka keräsi alastulorinteestä sopivan määrän muoviharjaksia, lastasi ne pakettiautoon ja suuntasi kohti kotia.

Niiden sijoituspaikka on Lapuan hyppyrimäki. Vielä ne odottavat tulevaa kesää varastossa mäen lähellä.

Itse hyppyrimäki on pohjalaisen mäkihyppyväen ylpeyden aihe. Vauhtimäki on rakennutettu.

”Muuten se on tehty kökällä”, Ala-Talkkari sanoo.

Hän virnistää kysyvälle ilmeelle.

”Se tarkoittaa talkoita.”

Nämä talkoot saivat aikaan pohjalaisen mäkihypyn keskipisteen.

Maakunnasta oli puuttunut sopivan kokoinen hyppyrimäki varhaisteini-ikäisille hyppääjille. Nyt siellä on sellainen. Talkoiden ansiosta.

Pohjanmaan suurin hyppyrimäki on Vöyrissä, K72:n mäki. Se on jo varsin iso hieman toisella kymmenellä oleville hyppääjille. Maakunnan toiseksi suurin mäki oli ennen Lapuan talkoita Vöyrin K35, joka kuitenkin jää nopeasti pieneksi taitojen kehittyessä.

Pohjanmaan mäkihyppyväki on vuosien ajan matkannut sinne, mihin yhteisö on yhdessä päättänyt.

”Mietitään, missä mäet ovat kunnossa ja mihin mennään milloinkin”, Ala-Talkkari sanoo.

Viime vuosina mäkihyppyseurueiden määränpää on usein ollut piskuinen Alahärmä.

Härmän hyppyrit

Keskellä Alahärmän peltoja on matala, kauempaa tuskin havaittava mäennyppylä. Siellä uurasti Erkki Laituri kaivinkoneessaan 10 vuotta sitten.

Mäki oli niin pieni, ettei siihen voinut rakentaa K30:n hyppyrimäkeä. Ja sellainen oli Laiturin tavoitteena.

Pojanpoika oli näet todennut, että haluaisi kokeilla mäkihyppyä, ja kolmekymppinen mäki tarvittaisiin ennen pitkää.

Laituri ei alkanut nikkaroida vauhtimäkeä, se olisi vaatinut rahaa ja työvoimaa. Hänellä on kaivinkone, joten hän kapusi sen ohjaamoon.

Alahärmässä on nyt viisi hyppyrimäkeä. Tai siis yksi niistä on mäki vailla hyppyriä. Siinä on vauhtimäki latuineen ja alastulorinne. Siitä ensikertalaiset saavat kokeilla suksia ja hieman vauhtia, ilman lentoa.

Sitten on viiden, kymmenen, 18 ja 30 metrin mäet. Kaikki on rakentanut Erkki Laituri. Sanottakoon, että hän on erikoislaatuisen oloinen mies, hieman Tapio Räisäsen näköinen.

Laituri ja Räisänen ovatkin ikätovereita. Räisänen voitti Lahdessa suurmäen maailmanmestaruuden vuonna 1978. Laituri hyppäsi Tauno Luiron maailmanennätyksen aikoihin saman mäen rinteillä kuin Saimi nyt, tosin sen toisella laidalla. Ei samankokoisesta hyppyrimäestä kuin Tapio vuonna 1978, vaan samankokoisesta kuin Saimi vuonna 2017.

Mäkihyppy on noussut ennenkin

Tapio Räisänen syntyi Taivalkoskella vuonna 1949, mäkihyppypaikkakunnalla. Hän muutti perheensä kanssa Ouluun hieman yli kymmenvuotiaana.

”Se oli ratkaisevaa kehitykseni kannalta”, Räisänen sanoo.

Lausunto kuulostaa aluksi erikoiselta. Oulua ei pidetä mäkihyppypaikkakuntana. Siellä oli kuitenkin tuohon aikaan pieni 20 metrin hyppyrimäki.

”Siellä hyppäsin yhden vuoden aikana yhteensä 2 000 hyppyä”, Räisänen kertoo.

Sinä aikana hänen tekniikkansa kehittyi niin hyväksi ja varmaksi, että hänen oli hyvä lähteä rakentamaan mäkihyppyuraa.

Muutaman vuoden kuluttua Räisänen muutti perheineen Kajaaniin. Kaupungissa oli isompi hyppyrimäki, jossa hän jatkoi taitojensa hiomista.

Lopulta 29-vuotiaaana hän voitti maailmanmestaruuden. Se oli työvoitto, jos mikä.

Räisäsen maailmanmestaruus oli piste suomalaisen mäkihypyn hiljaiselle kaudelle. Lahtelaisen Veikko Kankkosen vuoden 1964 Innsbruckin pienen mäen olympiavoiton jälkeen suomalaisten paras sijoitus arvokisoissa oli ollut Tauno Käyhkön neljäs sija Sapporon olympialaisten suurmäessä vuonna 1972.

Räisänen avasi padot. Kaksi vuotta hänen maailmanmestaruutensa jälkeen Jouko Törmänen voitti olympiakultaa Lake Placidin olympialaisten suurmäessä. Ja vuotta myöhemmin Matti Nykänen hyppäsi nuorten MM-kultaa Schonachissa.

Siitä alkoikin tarina, joka on vertaansa vailla.

Juha-Matti Ala-Talkkari (oik.) ja Paavo Romppainen ovat paitsi hyppääjien isiä myös pohjalaisen mäkihypyn puuhamiehiä. Yleisessä sarjassa hyppäävä Paavon poika Lauri Ala-Talkkari tarkastaa vauhtilatua juniorien treenejä varten.  © Jussi Helttunen

Pienet mäet ratkaisevat

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Vaikea sanoa. Mäkihyppy on suuri laji ympäri Keski-Eurooppaa ja tietenkin Norjassa ja Japanissa. Slovenialaiset, puolalaiset, itävaltalaiset, saksalaiset ja norjalaiset hallitsevat lajia.

Naisten mäkihyppy on nousemassa varsin suosituksi eri maissa. Maailmancupissa ylivoimainen Sara Takanashi on Japanissa lähes yhtä suosittu kuin kansallissankari Noriaki Kasai.

Suomessa on kuitenkin laskusuhdanne. Rukan maailmancupin avauksessa eri maiden mäkihyppyväki esitti hartaita toiveita, että suomalaiset palaisivat jälleen huipulle ja takaisin mäkihyppyperheeseen.

Tapio Räisäsellä on asiaan näkemys. Hänen mukaansa Suomi ei enää nouse huipulle perinteisten suurten mäkikeskusten kautta.

”Kaupungeissa nuoret harrastavat muita lajeja.”

Räisäsen mielestä ratkaisu ovat pienet mäet eri puolilla maaseutua.

”Esimerkiksi Pohjanmaalla.”

Niin erikoiselta kuin se kuulostaakin.

Erkki Laituri näyttää millaisella laitteella latu-ura ajetaan Alahärmän vauhtimäkeen. © Jussi Helttunen

Mustan hetken taakse

Saimi lentää ohi mustan hetken. Hän laskeutuu hallitusti 15 metrin kohdalle.

Seitsenvuotiaalla Saimilla on rutiinia, sillä hän aloitti mäkihypyn neljävuotiaana. Aluksi hän joutui hyppäämään laskettelusuksilla, sillä tarpeeksi pieniä mäkisuksia ei ole olemassa.

Seitsemän muuta hyppääjää lentää vuorollaan lakeuksien yllä. Ei korkealla mutta lentää kuitenkin. Kahdeksasta hyppääjästä neljä on tyttöjä.

On vielä aamu. Alahärmään on tullut pieniä mäkihyppääjiä eri puolilta lähiseutua.

Puolilta päivin pohjalainen mäkihyppyperhe kokoontuu sitten noin viidenkymmenen kilometrin päähän Lapuan Simpsiöön. Siellä teinit hyppäävät vähän isommasta mäestä. Sen vihkiäiskilpailut viisi vuotta sitten olivat samalla naisten SM-kilpailut.

Seuraavana viikonloppuna hypätään Vaasan kupeessa Vöyrillä, maakunnan suurimmasta hyppyrimäestä.

Mäkihyppyperhe kokoontuu sinne, missä milloinkin hypätään.

Viime vuonna yhteishenkeä tarvittiin todella. Saimilla oli ongelma. Kilpailujärjestäjät kun halusivat hänen luopuvan törröttävistä karvakorvista kypärässä.

Saimi ei siitä pitänyt.

Ja kun pohjalainen tarvitsee tukea, pohjalaiset tukevat.

”Annettiin nootia”, hänen äitinsä Heli Luoma kertoo.

Saimi on ainakin vielä saanut pitää karvakorvansa.

Kukaan ei tiedä, voiko Suomi vielä nousta mäkihypyn huippumaiden joukkoon. Kilpailu on kovaa.

Vaikkei nousisi, ainakin Pohjanmaalla hypätään. Rakkaudesta lajiin, kuten painissa ja pesäpallossakin.

Mutta jos nousee, Saimi ja hänen hyppykaverinsa voivat olla samanlaisia airuita, jotka vievät suomalaisen mäkihypyn aikanaan taas huipulle.

Ohi mustan hetken.

X