Uintilupaus Jenna Laukkanen: ”Kaikessa on joutunut tekemään uhrauksia”

Jenna Laukkanen asetti uinnin koulun edelle.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

EM-kulta-mitalien mukanaan tuoma julkisuus on uutta nuorelle Jenna Laukkaselle. Kotona Sotkamossa ei kuitenkaan tarvitse miettiä muuta kuin harjoittelua.

Jenna Laukkanen asetti uinnin koulun edelle.
Teksti: Milla Ollikainen

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy hartioihin.

Leveitä hartioita ja kauniisti lihaksikkaita olkavarsia on vaikea olla tuijottamatta, kun rintauinnin kaksinkertainen Euroopan mestari asettuu kameran eteen. Mutta pian hymy vie voiton. Sekin on leveä.

Voittajan on helppo hymyillä – mutta voitot eivät tule helpolla.

Maaliskuun alussa 21 vuotta täyttävä Jenna Laukkanen on Euroopan mestaruuksiensa myötä yksi Suomen mitalitoivoista Rion olympialaisissa ensi kesänä. Hän suhtautuu paineisiin ainakin näennäisen tyynesti.

Laukkanen tietää menestyksen hinnan. On tehtävä valintoja, joita ei haluaisi tehdä, ja noustava ylös karvaimmankin pettymyksen jälkeen. On herättävä kuudelta silloinkin, kun ei millään jaksaisi, ja harjoiteltava säntillisesti.

On myös kestettävä yksinäisyyttä, jonka muista erottuminen tuo joskus tullessaan.

”Joskus ajattelin, että kelpaanko kenellekään, kun kukaan ei uskaltanut lähestyä.”

Altaaseen jo taaperona

Kuhmon uimahallissa harjoitteli 1990-luvun lopulla SM-tason uimari nimeltä Toni Piirainen. Kun Piiraisen oma valmentaja oli poissa, harjoituksia valvoivat Ari ja Krista Laukkanen. Siksi koko Laukkasen perhe vietti varsin paljon aikaa uimahallilla.

Se oli erityisesti perheen pienen Jenna-tyttären mieleen. Vaippaikäisenä hän säikäytti kerran Kuhmon uimahallin valvojan puolikuoliaaksi kontattuaan itsekseen lastenaltaaseen kellumaan.

Kun hänet saatiin altaasta pois, hän oli kohta jo konttaamassa takaisin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tuo tytär on kansainvälinen huippu-uimari. Hänen valmentajansa on muuan Toni Piirainen.

Tarina Jennan lapsuudesta kuulostaa kovin enteelliseltä, mutta uinti oli hänelle pitkään vain yksi laji muiden joukossa.

Laukkaset muuttivat Kuhmosta Sotkamoon, kun Jenna oli viisivuotias. Hänellä on kaksi isoveljeä sekä pikkuveli ja -sisko. Perheessä kaikki tykkäävät liikkua, myös vanhemmat; Krista-äiti jopa pelasi nuorena lentopalloa maajoukkuetasolla.

Jenna harrasti alakouluikäisenä uinnin lisäksi jääkiekkoa, jalkapalloa, ratsastusta ja uintia. Jääkiekossa hän oli pitkään porukan ainoa tyttö samassa joukkueessa pikkuveljen kanssa.

”Vanhemmat kuskasivat meitä tosi paljon. Ensin saattoi olla uintiharkat ja sitten vielä jääkiekkoa.”

Liikkumaan Jennaa ei koskaan tarvinnut patistaa.

”Vasta vanhempana se on joskus ärsyttänyt. Nytkin on herättävä joka aamu kuudelta, kun treenit alkavat seitsemältä.”

Kova kehitys rintauinnissa alkoi 12–13-vuotiaana. Tampereella pidetyillä nuorten olympiafestivaaleilla vuonna 2009 Jenna Laukkanen saavutti kaksi hopeamitalia. Silloin hän tajusi itse ensimmäisen kerran, että voisi olla todella hyvä rintauimari. Muut lajit jäivät pois, myös jääkiekko, vaikka hän oli harrastanut sitä varsin vakavastikin. Jääkiekko oli kuitenkin uimarille liian riskialtis laji.

”Siihen asti olin uinut vain siksi, kun se oli kivaa.”

Kova pettymys Lontoossa

Jenna Laukkanen erottui muista yhdellä näkyvällä tavalla jo pienenä: hän on aina ollut pitkä. Kun Laukkanen oli esikoulussa, tuttava kysyi hänen äidiltään, että koskas tuo Jenna menee yläkouluun.

Itse asiassa kaikki perheen lapset ovat pitkiä, yksi veljistäkin kaksimetrinen.

”Vanhemmilta on kyselty, että mitä näille on syötetty.”

Kun tavoitteet pikkuhiljaa kiristyivät ja menestystä alkoi tulla, Jenna alkoi erottua joukosta muutenkin kuin mittansa takia. Etenkin Lontoon 2012 olympialaisten jälkeen Jennasta tuntui, että häneen suhtauduttiin eri tavalla.

”Kuin ihmiset olisivat ajatelleet, että olen jotenkin heidän yläpuolellaan, vaikka en tosiaankaan ole. Oli vähän yksinäinenkin olo.”

Lontoon kisat olivat pettymys. Tulokset eivät olympiavuonna parantuneet edellisvuosien tahtiin, ja Lontoossa hän ei päässyt ennätysaikoihinsa. Kukaan tuskin odotti 17-vuotiaana kisoihin viime hetkellä valitulta nuorelta lupaukselta vielä mitään, mutta Jenna itse koki epäonnistuneensa. Se oli kova paikka.

Lontoon jälkeen Laukkanen tajusi, että hänen oli pakko tehdä vaikea valinta: koulu saisi jäädä vähemmälle. Päivässä saattoi olla viisikin tuntia harjoittelua. Jos siihen päälle yritti vielä pitää koulutyössä rimaa mahdollisimman korkealla, se oli yksinkertaisesti liikaa.

”Äiti sanoi, että palat loppuun, jos yrität olla joka asiassa paras. Toiset voi pitää sitä tyhmänä, että eikö koulutus ole kuitenkin tärkeintä. Mutta tajusin, että jos en nyt tee tätä, kadun loppuelämän. Oikean opiskelun aika tulee myöhemmin. Sataprosenttisesti ei voi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa.”

Kaksi vuotta sitten Laukkanen kirjoitti ylioppilaaksi C:n papereilla. Hänellä oli viimein mahdollisuus keskittyä vain uintiin.

Alku tosin oli yllättäen hiukan hankala. Kun oli pitkään tottunut sovittamaan urheilun ja koulun, ylimääräinen vapaa-aika tuotti syyllisyyttä.

”Oli huono omatunto, kun elämä oli ikään kuin liian yksinkertaista. Vuosi sitten keväällä aloin löytää omanlaisen tatsin. Kun oppi rauhoittumaan ja lepäämään, treenaamisestakin sai enemmän irti.”

Toni Piiraisen kanssa Laukkanen oli aloittanut yhteistyön keväällä 2014. Samoihin aikoihin rinnalle löytyi myös poikaystävä, Sotkamoon Vuokatin hiihtomahdollisuuksien perässä muuttanut Iiro.

”Hän on tukenut mua kaikessa.”

Kultaa kivun keskellä

Israelin Netanyan EM-kisojen sadan metrin rintauinnin kultamitalipallilla seisoi iloisen ja liikuttuneen näköinen suomalaisurheilija. Maamme-laulun aikana hän nosti käden suunsa eteen monta kertaa.

Televisiokuva ei kertonut, millainen tuskien taival Jenna Laukkasella oli takana. Säären alaosaan tuli Israelissa jännetuppitulehdus, jonka seurauksena jokainen rintauintipotku sattui. Yöt menivät valvoessa, ja verryttelyissä Laukkanen ei uskaltanut uida rintaa kuin 25 metriä. Kipu jäi taka-alalle vain kilpasuoritusten aikana.

”Olihan se hienoa voittaa, mutta toisaalta se oli tuskaisin viikko pitkään aikaan! En pystynyt oikein nauttimaan.”

Ennen EM-kisoja Laukkanen oli itse arvioinut, että mitaleille voisi olla mahdollisuuksia.

”Mutta en osannut ajatella, että pystyisin voittamaan, uimaan kovempaa kuin kaikki muut.”

Kisavuosi oli ollut hyvä alusta lähtien. Luottamus omaan tekemiseen oli löytynyt. Olosuhteet Sotkamossa ovat kohdallaan; tärkempien tukijoiden eli vanhempien ja poikaystävän lisäksi lähellä ovat oma valmentaja, lääkäri ja fysioterapeutti.

Laukkanen asuu yhä kotona, mikä helpottaa harjoittelua niin taloudellisesti kuin käytännön asioiden kannalta. Joskus nuori nainen toki kaipaa itsenäisyyttä. Nyt on kuitenkin aika keskittyä harjoitteluun täysillä. Olympiavoitosta Laukkanen kertoo haaveilleensa pienestä asti.

”Haluan tietää, onko minusta siihen. Treenaamiseen motivoituu oikein, kun muistaa, kenelle mä tätä teen: itselleni. Siitä tulee alitajuntaista. Tykkään treenaamisesta ja jaksan antaa siellä kaikkeni, varsinkin kun se on alkanut tuottaa tulosta.”

Tämän vuoden alussa Laukkanen on harjoitellut muiden suomalaisuimareiden kanssa olympiakisojen maisemissa Riossa. Ennen olympialaisia kilpaillaan Lontoossa EM-titteleistä. Vanhemmat ovat lähdössä tueksi Lontooseen, poikaystävä Iiro Rioon.

Säntillisen tytön kapina

Laukkasen säntilliseen päiväohjelmaan kuuluu kaksi parin tunnin uimaharjoitusta päivittäin, aamulla ja iltapäivällä, ja lisäksi on saliharjoituksia ja lenkkejä, yhteensä 14–16 treenikertaa viikossa.

Sunnuntaisin on vapaata. Lepohetkinään Laukkanen rentoutuu katselemalla elokuvia ja leipomalla kaikenlaista makeaa.

”Kyllä tässä on joutunut tekemään uhrauksia kaikessa. Esimerkiksi kavereiden kanssa olemiseen ei vain aina riitä aikaa. Kun täytettiin 18 vuotta, kaverit rupesi olemaan joka viikonloppu jossakin. Tuntui pahalle sanoa ystäville, etten nyt pysty lähtemään. Toisaalta jos ystävä ei ymmärrä, hän ei ole ehkä oikeanlainen ihminen mun elämään.”

Laukkanen vaikuttaa ikäisekseen varsin tasaiselta ja päämäärätietoiselta tyypiltä. Oikeastaan melkein liiankin järkevältä. Mutta on hän kapinoinutkin ainakin yhdellä tavalla.

Hänellä on nimittäin kaksi tatuointia. Siitä äiti ei tykkää.

Lontoon olympialaisten kunniaksi Laukkanen antoi tatuoida nilkkaansa olympiarenkaat.

”Kai se on sitten hulluinta, mitä olen tehnyt”, Laukkanen hymähtää.

Toinen tatuointi löytyy ranteen alapinnalta. Se on lyhyt englanninkielinen teksti: Believe in Yourself.

Usko itseesi.

X