Tyttäreni nukkuu aseen kanssa

Jaa artikkeli
Nainen ja ase
Pitäisikö minun opettaa lapseni pelkäämään aseita? © Aleksi Lumme

Omat vanhempani olivat lapsuudessani asevastaisia. Edes leikkipyssyillä ei ollut lapsuudenkodissani paikkaa. Kaikki muuttui kun äitini kävi lastenpsykologin koulutuksessa, jossa ohjaaja antoi kotiin tuotavaksi ohjeen. “Kyllä lapselle voi antaa leikkiaseen. Se on väline pahan torjuntaan” 

Ja sitä se minulle todella oli. Otin lastenrattaisiin mukaan pyssyn muotoisen kiven, jolla ammuin poskilaukauksia jo silloin kun osasin hädin tuskin puhua. Kasvaessani pyssyleikit olivat toistuva ajanviete, ammuin teininä kilpaa jousella, armeijassa hain valmiusjoukkoihin ja kotiutumisen jälkeen rauhanturvatehtäviin. Kaikissa näissä aseiden rooli oli suojeleva ja ampumisen opettelu ennen kaikkea tutustumista itseeni ja mielenhallinnan harjoittelua. 

Siksi kun lapseni kertoi nukkumaan mennessään pelkäävänsä, keskustelimme ensin mistä pelko aiheutui, pohdimme kodin turvallisuutta ja sitä, että vanhemmat ovat ihan lähellä, ja valmistelimme tyttären jousipyssyn imukuppinuolineen sängyn viereen. Sen avulla uni tuli helpommin. 

Tarvitsen leikkiin jotain minua kiinnostavaa

Ratkaisumalli lienee jonkun mielestä epäilyttävä, mutta omat kokemukseni sen toimivuudesta ovat väkevät. Muistan lapsena pelänneeni rikosuutisen nähtyäni tuhopolttajia. Olin aivan varma, että sellainen voi iskeä kotiini koska vaan. Sain ratkaistua ongelman kuviteltuani kaksi enkeliä valtavien vasaroiden kanssa torjumassa kotia uhkaavia kuviteltuja hyökkääjiä. Se toi lohtua, sain itseni rauhoitettua ja nukahdin. Ongelma oli mielikuvituksen luoma, joten ei liene väärin, että ratkaisukin siihen oli. Imukuppinuolilla tai leikkivasaroilla ei torjuta ulkoista uhkaa, vaan asetetaan pään sisäiset palikat asentoon, joka mahdollistaa rauhoittumisen. 

Leikkiase on merkitykseltään kenties painavampi, kuin moni muu lelu, mutta oman taustani ja kokemukseni takia se ei luo minulle uhkaa tai pelkoa, enemmänkin näen niissä mahdollisuuksia. 

Nukahtamisen turvaamisen lisäksi lapsen tarpeita ymmärtävä pyssyleikki johtaa toivoakseni vähän lähemmäs yhteistä harrastusta minun ja lasteni välillä. Minulle se ratkaisee toistakin ongelmaa. Minulle lasten kanssa leikkiminen on ollut hirvittävän vaikeaa. Jostain lukosta johtuen en ole osannut heittäytyä täysin lasten määrittelemään leikkiin, ainakaan kovin pitäksi aikaa. Tarvitsen mukaan jotain, joka on minulle edes jollain tavalla kiinnostavaa ja ampumaharrastuksestani johtuen, leikit jotka liittyvät jollakin tapaa ampumiseen ovat sellaisia, joihin pystyn uppoutumaan paljon helpommin. Niiden avulla koen voivani opettaa lapsille jotain itselleni tärkeää.

Kohti yhteistä harrastusta, lasta kunnioittaen

Jousiammunnan voi aloittaa hyvinkin varhain

Jousiammuntatyttö © Aleksi Lumme

En usko vanhemmuuteen, jossa lapsen pitäisi antaa sanella täysin se mitä yhdessä tehdään. En usko myöskään lapsen pakottamiseen johonkin, mikä ei ole hänelle kiinnostavaa tai miellyttävää. Näiden kahden välimaastosta löytyy mahdollisuuksia käyttää yhteistä aikaa tavalla, joka syntyy minun aloitteestani. Koen vanhempana jopa velvollisuutta esitellä lapselle asioita, joita hän ei välttämättä osaa itse pyytää. Jos joka kohdassa päätöksen tekisi lapsi, tuskin poistuisimme kotoa sipsikulhon äärestä koskaan. Monipuolistaminen on minun tehtäväni. Samoin tehtävänäni on uusien asioiden, kuten ampumaharjoittelun, esittelyn yhteydessä seurata miten lapsi siihen reagoi. Kiinnostuuko hän? Tylsistyykö ja pitäisikö minun etsiä joku tapa tehdä tästä lapsen näkökulmasta kiinnostavampaa? Pelkääkö hän? Voisinko sanoittaa tästä syntyviä tunteita ja luoda sitä kautta lapseen vahvempaa yhteyttä. 

Viisivuotiaan ja kaksivuotiaan kanssa tämä tarkoittaa vielä tässä vaiheessa leikkiä, johon lapset voivat itse vaikuttaa. Koska isä on viime vuosina pukeutunut usein metsästysvaatteisiin ja lähtenyt metsästysreissuille, tämä teema on alkanut näkyä myös leikeissä. Tytär erityisen kyvykkäänä majanrakentajana on alkanut rakentaa erilaisia metsästysleirejä, joiden ympärillä yhteinen leikki on alkanut rakentua minullekin kiinnostavalla tavalla. Hankittuani kotiin lisäksi laser-ampumaharjoitusvälineet, leikkeihin on ollut mahdollista sisällyttää turvallista aseenkäsittelyn opettamista, leikkipyssyillä ampumista unohtamatta. 

Ennakkoluulot ja ahtaat sukupuoliroolit eivät auta ketään

Vaikka tyttäreni ei haluaisi alkaa ampua itse, yhteisillä hetkillä on joka tapauksessa arvo. Aseenkäsittelyllä ja vastuullisella asenteella niitä kohtaan on arvoa aivan yhtä lailla. Pelon sijasta niihin liittyvät mielikuvat on mahdollista rakentaa suojelun ja turvallisuuden kautta. Se on paras tapa ehkäistä myös aseisiin ja niiden käyttämiseen sisältyviä riskejä ja ongelmia.

Maailma on tässä suhteessa vielä hankala. Aseet ja ampuminen herättävät voimakkaita tunteita ja siksi niistä keskustelu on vaikeaa. Alla vaikuttava merkityksellisyys aseharrastajille on siksi vaikea ymmärtää ja tämä on johtanut osaltaan siihen, että ampumista ei välttämättä nähdä tytöille sopivana toimintana. Tällaisten sukupuolistereotypioiden purkaminen on kaikkien etu. Aiheesta lisää voi kuunnella Metsästä-podcastin keskustelusta ampumaurheilija Jenny Koskimäen kanssa 

 

X