Onko minusta isäksi?

Jaa kaverilleTilaa Seura

esikoisen-syntymaTästä hetkestä on pieni ikuisuus, vaikka ajassa mitattuna siitä on vain reilut kolme vuotta. Kuvaushetkeen päättyi pitkä pohdinta.

Liki koko aikuisikäni olen pohtinut, olenko sopiva isäksi. Pystynkö antamaan lapselle kaiken sen, mitä kasvaminen edellyttää? Olenko riittävän hyvä kasvattamaan kunnon ihmisen?

Pitkään ajattelin, että on luultavasti parempi, että en hanki lapsia. En ollut varma itsestäni. Ajattelin, että en voi mennä takuuseen siitä, että pystyn sellaiseen pitkäjänteisyyteen, mitä vanhemmuus vaatii.

Taustalla on eräs koko ajatteluani leimaava periaate: ihmisen kunnioittaminen. Erityisesti pieni lapsi vaatii kunnioitusta. Hän ei ole vielä se, joksi voi kasvaa, mutta ilman kunnioitusta hänellä ei ole kunnollista mahdollisuutta siksi tullakaan.

Vastasyntyneen mieltäminen itsenäiseksi yksilöksi vaatii mielikuvitusta: voiko sellainen avuton rääpäle olla samalla tavalla arvokas kuin kuka hyvänsä muu?

Ontuvaa vertauskuvaa käyttäen voisi sanoa, että vanhempien tehtävä on rakentaa jälkikasvulleen laivat, joilla seilata halki elämän meren. Ympäristö tarjoaa tuulen, joka alusta kuljettaa.

Mutta mikä varustamo minä muka olen? Ajelehdin itse päämäärättömästi tai jumiudun mihin hyvänsä satamaan satunkin osumaan. Ei ole järin kunnioittavaa sysätä omaa lastaan virtojen armoille jollalla, jonka ensimmäinen maininki huuhtoo syvyyksiin. Voiko minun taidoillani edes kummoisempaa saada aikaiseksi?

Lopulta oivalsin, että vastaus alkuperäiseen kysymykseen liittyy toiseen kysymykseen: olenko tarpeeksi hyvä? Totta kai olen, mutta varsinkin aikaisemmin kyseenalaistin sen turhan usein.

Osaan luovia itseni läpi kaikenlaisten karikoiden vähintäänkin tyydyttäville vesille. Todellinen testi onkin siinä, että pystynkö tarjoamaan kenellekään muulle välineet samaan tai mieluummin vielä parempaan, määrätietoisempaan navigointiin. Välttelin riskiä, koska en halunnut vanhemmuuteni olevan juuri ja juuri tyydyttävään tulokseen selviämistä.

Olennainen piilee tietysti minussa itsessäni ja omassa kasvamisessani. Toisinaan kuulee sanottavan, että vanhemmuuteen kasvaa. Valitettavasti näin ei todellisuudessa aina tapahdu, ja osin siitä syystä lastensuojelujärjestelmä on tukossa. Minun täytyi tietää kasvaneeni vanhemmaksi, ennen kuin tunnustin itseni sopivaksi kasvattamaan toista ihmistä.

Nuoremman minäni epävarmuuden vuoksi minun piti pohtia yli kolmekymppiseksi soveltuvuuttani isäksi. En kuitenkaan kadu, koska kasvaminen nykyiseksi minäkseni on ollut tarpeellinen matka. Olen tyytyväisempi itseeni. Minun ei tarvitse enää niin usein miettiä, olenko hyvä. Luultavasti olen tämän kaiken vuoksi parempi isä kuin olisin ollut vaikkapa kymmenen vuotta aikaisemmin.

——–

Lue myös
Mulukkuemäntä
Blogin avauskirjoitus ja lyhyt esittely.

Kuinka minusta tuli koti-isä?
Pohdiskelua koti-isyydestä ja siitä, kuinka minusta tuli koti-isä.

———

Tykkää blogista Facebookissa osoitteessa www.facebook.com/isanpikajuna
Seuraa minua Twitterissä: @jussimkorhonen

Lisää Isän pikajuna Bloggerin tai Bloglovinin lukulistoihin käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed.

X