Jo joutui armas oma aika

Joskus minun pitää saada olla muusikko. Kuva: Eetu Ruonakoski

Kotona roikutaan internetissä ja välillä vähän rätillä huitaistaan. Ja siitä lekottelusta pitäisi vielä muka saada jotain erillisiä vapaita. Yhteiskunta työntää taskut täyteen rahaa ja ämmät vaan vetelehtii. Menkää töihin, loiset, niin opitte.

Kuvitteellinen nimimerkki veron maksaja -59 saattaisi luonnehtia noin vanhempien kaipuuta viettää hetki itsekseen. Ennen omia lapsia ohitin tuollaisen roskan tuhahduksella. Nyt nuo puheet raivostuttavat.

Lasten kanssa ei juuri rauhallisia hetkiä tule. Jos huomaa puuhailleensa kotvasenkaan itsekseen, on silloin luultavasti jokin kaappi tyhjennetty, shampoot syöty tai kengät uitettu vessanpöntössä.

Olisi tärkeää välillä irrottautua koko sirkuksesta hetkeksi. Vanhemmat ja varsinkin kotona lapsia hoitavat vanhemmat ansaitsevat omaa aikaa.

Mutta mitä se sellainen oma aika on?

Oma aika on sitä, että voi hetken olla jotakin muuta kuin isä tai äiti. Se on sitä, että voi tehdä jotakin, ihan mitä vain, ilman, että siihen liittyy perhettä tai kotia koskevia velvoitteita. Siivoamista ei omaksi ajaksi lasketa, ellei se nyt sitten satu olemaan rakas harrastus.

Kaikki ymmärtävät, että töissä täytyy pitää taukoja. Kukaan ei ole tuottava, luova tai edes turvallinen, jos ei välillä irrota ajatuksia puurtamisesta.

Pienten lasten kanssa ei taukoja juuri tule. Tarkkana saa olla monesti aamusta iltaan.

Minä olen aika huono ottamaan omaa aikaa, vaikka tiedän, että se olisi tärkeää. Joskus saattaa mennä viikkoja, etten tee mitään omia juttuja.

Väsyn, enkä sitten väsyksissäni jaksa lähteä mihinkään. En henno kieltää, jos tytöt haluavatkin lenkille mukaan, vaikka tiedän, että jaksaisin puuhata kaikenlaista paljon paremmin, jos olisin hetken itsekseni.

Nyt olen jälleen jämäkästi päättänyt muuttaa tilannetta. Olen ruvennut harrastamaan ahkerammin: rupesin kirjoittamaan tätä blogia, ja käyn kolme kertaa viikossa lenkillä.

Lenkkeilyn aloitin uudelleen kylläkin vasta viime viikolla, ja jätin heti yhden kerran väliin. Korvasin sen tosin käymällä lauantai-iltana kaupungilla nauttimassa ne neljä juomaa, jotka pää kestää.

Kuvittelin ennen ensimmäistä koti-isyyttäni, että siinä ohessahan voi tehdä kaikenlaista. Ahdistuin, kun se ei onnistunutkaan. Mihinkään ei voinut keskittyä, ja hommia jäi tekemättä.

Vannoin, että nyt toisella kertaa en yritäkään tehdä mitään ylimääräistä. Vaan ei se ole hyvä sekään.

Roolia pitää voida välillä vaihtaa. Minun täytyy saada olla sopivassa määrin toimija yhdistyksessä, kirjoittaja, muusikko. On mahtavaa olla isi, mutta ajoittain pitäisi muistaa olla ihan vain Jussi.