Teksti:
Jussi Korhonen

Parisen vuotta sitten olin esikoisen kanssa tutussa leikkipaikassa. Paikalla olivat suunnilleen samat lapset ja samat aikuiset kuin aina. Silläkään kertaa läsnä ei ollut muita isiä.

Lapset uppoutuivat leikkeihinsä, ja äidit rupesivat rupattelemaan. Muuan emäntä kertoi, kuinka hänen miehensä ei ymmärtänyt ollenkaan, minkälainen heidän tulevan omistusasuntonsa pitäisi olla. Ensisijaisen tärkeää kuulemma oli, että uuden kodin ominaisuudet tukisivat hänen suorituksiaan, kun hän “pyörittää arkea”.

Kuinka vihaankaan tuota arjen pyörittämisen käsitettä. Ikään kuin elämä olisi jokin mekaaninen prosessi. Kone puksuttaa tasaisesti kuin dieselveturi. Päivästä toiseen se jauhaa ja murskaa rattaisiinsa kaiken spontaaniuden, ilon ja luovuuden. Parinkymmenen vuoden kuluttua apparaatti sylkee maailmaan valmiin tuotteen: samanlaisen hapannaamaisen arjenpyörittäjän kuin koneen aikaisempi ohjastaja.

Rouvat jatkoivat juttujaan. Kävi ilmi, että arjenpyörittäjän mies ei ollut muutenkaan kaksinen ihminen. Korjattavaa löytyi useammalta elämänalueelta. Yleisö yhtyi kertosäkeeseen: heidänkään puolisonsa eivät ymmärtäneet mistään mitään. Kaikkinensa äitien elämänkumppanit vaikuttivat lohduttoman kurjilta tapauksilta.

Kun kokemuksia oli riittävästi kertailtu, lausuttiin loppupäätelmä vielä ääneen:
– Sellaisia ne miehet juuri ovat.

Kuuntelin tarinointia typertyneenä. Useampaan otteeseen olin avata suuni:
– Ettekö te nyt näe, että minä, mies, kuuntelen tätä tässä kosketusetäisyydellä?

Arjenpyörittäjää olisi tehnyt mieleni neuvoa harkitsemaan vielä kerran, että onko se yhteisen asunnon ostaminen sittenkään kovin järkevää, kun puoliso nyt kerran on sellainen paskiainen kuin useamman esimerkin voimin tuli todistetuksi.

Sittemmin olen joutunut antamaan arjen pyörittämiselle hieman periksi. Luovuuteen ja hullutteluun oli paljon enemmän tilaa, kun lapsia oli vain yksi. Kahden kanssa on pakko olla järjestelmällisempi. Ymmärrän, että elämä lipsahtaa helposti arjen pyörittämiseksi, jos lapsia on katraaksi saakka.

Muistutan silti jatkuvasti itseäni, että en saa muuttua arjenpyörittäjäksi. Toisinaan se vaatii keskittymistä. Rutiinit ovat tärkeitä, mutta iloa ei saa unohtaa.

Ei se haittaa, vaikka joskus lipeäisinkin eineksillä pyhästä tehtävästäni kotiruokakokkina. Parempi myllätä välillä lastenhuone ja leikkiä hauvaa.

Lue myös
Aivan tavallinen arkipäivä
Myrkytinkö lapset?
Kotiruokanatsi

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Mainos

Mainos

Kommentointi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X