Mutta kun minä en ole aamuihminen

Maailma on pedattu aamuihmisille. Matoja on ripoteltu – luultavasti ihan piruuttaan – juurikin varhaisten lintujen löydettäväksi. Me iltaihmiset olemme helisemässä.

Minusta on aina ollut ikävä herätä aikaisin. Varsinkin joskus kuuden aikoihin on ehdottomasti vielä yö, eikä kenenkään pitäisi olla toimittamassa silloin vielä mitään. Paitsi ehkä myöhäisten lehdenjakajien.

Kerran, kun olin tulossa keikalta kotiin joskus neljän aikaan, pysähdyin pihalla puhumaan lehdenjakajan kanssa. Totesimme, että elimme eri päivää. Hänelle kyseessä oli varhainen aamu ja minulle myöhäinen yö. Olimme yhtä mieltä siitä, että kummankaan työajat eivät olleet kaksiset.

Asiaa on tutkittukin. Aamu-uniset eivät ole laiskoja, vaan kyseessä on perinnöllinen ominaisuus. Minkäpä minä sille siis voin?

Lasten kanssa yöeläminen ei kuitenkaan mitenkään käy päinsä. Aamulla on vain noustava. On ollut hankalaa sopeutua uudenlaiseen rytmiin, kun sisäinen kello muistuttaa jatkuvasti, että vasta kuuden jälkeen illalla minä olen parhaimmillani.

Tapaan kirjoitella näitä blogitekstejäni iltaisin kymmenen ja kahdentoista välillä. Blogiharrastus ei minulta onnistuisi, ellen olisi iltaihminen. Päivisin ei ole juuri joutilasta aikaa.

Onneksi en elä menneisyyden maaseudulla. Siellä minä en olisi varmaankaan pärjännyt kovin kaksisesti, ellen sitten olisi ollut pulska kartanonherra. Nykyään myöhempäänkin voi puuhailla kaikenlaista rakentavaa. On, kato, keinovalot ja kaikki.

Iltavirkeyteni ei ole onneksi myöskään aivan pahinta sorttia. Pystyn halutessani pakottautumaan kunnon ihmisten rytmiin ja heräämään aikaisin. En totu siihen, enkä missään nimessä pidä siitä, mutta se onnistuu. Viikonloppuisin valvon ja nukun pitempään, jos mahdollista, mutta viikolla herään yleensä viimeistään kahdeksalta – jos nyt joskus sattuu käymään niin, että minua ei herätä aikaisemmin.

Alustavien, vielä vahvistamattomien havaintojeni mukaan kuopus vaikuttaisi perineen äidiltään aamuvirkkuutta ja esikoinen minulta iltaihmisen piirteitä. Nuorempi tyttö ponkaisee aamuisin heti virkeänä touhuamaan, mutta kolmevuotias haukottelee makoisasti – aivan kuin minäkin – ja loikoilisi mielellään paljon pitempään. Illalla hän on kuitenkin vielä nukkuma-ajan lähestyessäkin usein aivan pirteä.

Toivottavasti olen väärässä esikoisen suhteen. Vaikka nykyisin ei olekaan mahdotonta elää myöhäisempää rytmiä ja silti pärjäillä, on maailma edelleen valjastettu pyörimään aamusta alkuiltaan. Siitä eteen päin rullaus on väkinäisempää. Meillä Suomessa se aika on varattu lähinnä humalaisille ja heidän palvelijoilleen.

Aiheesta internetissä:
Tietysti.fi: Onko todistettavasti olemassa aamu- ja iltaihmisiä?