Aika kummallinen elämänvaihe
Aamulla huomasin pukevani kaikessa rauhassa itseäni ja vain itseäni. Kumpikin lapsi veteli jo tottuneesti omia vaatteitaan päälleen. Jos kysyin jotakin, he vastasivat – nuorempi ehkä lyhyesti, mutta vastasipa kuitenkin.
Katselin juuri, kun tytöt istuivat pöydässä ja söivät kalasoppaa. Homma hoitui hyvin siististi. Ruokailun jälkeen lautasetkin menivät tiskipöydälle ilman erillisiä kehotuksia. Mutta aivan vastahan minä yritin tunkea enemmän ja vähemmän soseutettua ruokaa yhtä aikaa kahteen eri nälkäiseen suuhun, ja vaikka olin itse lusikan varressa, oli sotku yletön.
Lapset ovat kasvaneet jotenkin huomaamatta. Esikoinen osaa jo vaikka mitä, ja alle kaksivuotias kuopuskin on haalinut melkoisen määrän taitoja. Eiväthän he ole enää lainkaan avuttomia ja joka asiassa vanhempiensa hoivan armoilla!
Monet ovat kehottaneet nauttimaan ajasta, kun lapset ovat pieniä, koska sitä kestää vain niin lyhyen ajan. Aina aika ei ole kuitenkaan tuntunut lyhyeltä. Esimerkiksi kokonaisten öiden nukkumisen harjoittelu tuntui kestävän pienen ikuisuuden.
Aika kuluu omituisesti. Toisaalta tuntuu, että ihan vastahan nuo syntyivät, mutta taas toisaalta elämään neljästään on jo niin tottunut, että tuntuu kuin niin olisi ollut aina.
Myös eteen päin katsottuna aika näyttäytyy omituisesti.
Reilun kolmen vuoden päästä esikoinen menee jo kouluun. Apua! Niinkö pian se jo tapahtuu? Vain kolme vuotta, ja lapsi on lopullisesti osa järjestelmää!
Suunnilleen samoihin aikoihin minä täytän neljäkymmentä vuotta. Minäkö muka 40? Siihenhän nyt on vielä vaikka kuinka pitkä aika.
Olisi varmaankin viisainta keskittyä nykyhetkeen. Tässä kummallisessa elämänvaiheessa menneen ja tulevan mittasuhteet vääristyvät.