Onko lasten kanssa pakko leikkiä?
Onko se huonon vanhemman merkki, jos ei leiki tai edes halua leikkiä lastensa kanssa? Onko leikki lasten yksinoikeus?
Satuin katselemaan Kaksplussan foorumia, ja törmäsin keskusteluun, jossa vanhemmat puhuivat siitä, kuinka paljon he leikkivät lastensa kanssa. Lyhykäisen mielipiteenvaihdon osallistujista useampi kertoi, että he eivät juurikaan lasten leikkeihin osallistu.
Googlailin asiaa. Kävi ilmi, että samoja asioita pohditaan ympäri läntistä maailmaa. Monien aikuisten mielestä leikkiminen on tylsää. Joka kuudes britti-isä ei edes osaa leikkiä. Osaa potee leikkimättömyydestä huonoa omaatuntoa.
Monikin taho suosittelee vanhempia leikkimään lastensa kanssa, mutta mitään viimeistä totuutta en asiasta netistä löytänyt. Lasten ja vanhempien välistä leikkiä on varmasti tutkittu paljonkin. Jos joku osaa neuvoa sopivan tutkimuksen äärelle, lukaisisin mielelläni.
En jaksa uskoa, että siitä voisi olla suuremmin hyötyä kenellekään, jos leikkimään pakottautuu vanhempi, joka kokee homman tylsäksi tai vastenmieliseksi. Silloin on varmasti viisaampi keksiä muuta yhteistä tekemistä.
Omalla kohdallani koen lasten kanssa leikkimisen tärkeäksi. Minun ja lasten välinen suhde on rakentunut hyvin pitkälti leikin kautta. Toki yhdessä ollaan muutenkin, mutta minusta juuri leikkiminen on ollut luonteva tapa tutustua toisiimme.
Esikoisen kanssa olen käynyt leikin tiimellyksessä monet mielenkiintoiset keskustelut. Leikkien keskeltä nousee esiin asioita, jotka ovat askarruttaneet lapsen mieltä. Niitä on saatettu pysähtyä hetkeksi yhdessä miettimään.
Toisinaan saattaa tarjoutua tilaisuus johonkin opettavaiseen, kuten vaikka lelujen laskemiseen. Nuoremmalle tytölle leikeistä tarttuu mukaan uusia sanoja.
En minä kuitenkaan ota leikkimistä mitenkään erityisen vakavasti. Ei siinä tarvitse välttämättä saavuttaa aina mitään sen kummempaa. Minusta leikkiminen on hauskaa, ja lapsen mielikuvitus hämmästyttää minua jatkuvasti.
Olen pariinkin otteeseen maininnut aikaisemmissa päivityksissäni hauvaleikin. Lastenhuoneeseen viriteltiin patja alunperin majaksi, mutta ajan kuluessa siitä on tullut koirankoppi. Minä olen iso koira ja esikoinen pikku koira. Toisinaan kuopuskin tulee mukaan haukkumaan ja nuuskimaan, mutta yleensä hän yrittää suunnata kopin katolle.
Juuri eilen hauvaleikki sai uuden käänteen, kun lastenhuoneeseen ilmestyikin yllättäen peikkoja. Apuun kutsuttiin lohikäärme, joka pyssytti niitä vesipyssyllä. Sitten tuli peikkojen nukkuma-aika, ja ne kaikki menivät koteihinsa – myös vihreä ja punainen peikko. Hauvat söivät sen jälkeen pyssytyksessä hieman kastuneita koirankeksejä.
Miten muuten kuin leikkimällä minä voisin joutua tuollaisiin seikkailuihin? En minä voisi tuollaista ainakaan itse keksiä.
Asiasta internetissä:
Kaksplus.fi-keskustelu: Lapsen kanssa leikkiminen
Mail Online: Do parents really need to be taught how to play with their own children?