Antakaa mun olla!
Itsekseen ei juuri saa olla. Joku haluaa aina huomiota; jotakin on tekemättä. Talvella ei ulkona viitsi istuskella, ja kahviloissa ja baareissa pitäisi koko ajan olla ostamassa jotakin. Onko minun ruvettava pilkkimään?
Anna-Stina Nykänen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan sunnuntaina miehistä, jotka häipyvät koko päiväksi jäälle olemaan rauhassa. Nykänen tuumii kirjoituksensa lopuksi, että oman rauhan kaipuu ei ole sukupuolesta kiinni. Mene ja tiedä, mutta minuun kuvaukset jäällä ja autotallien edustoilla istuskelevista miehistä iskivät heti: juuri tuollaista minäkin joskus kaipaan!
Kun viettää päivät lasten kanssa, ei monestikaan rauhallisia hetkiä omaan puuhasteluun siunaannu ennen nukkuma-aikaa. Vessassakaan, missä kuulemma kuningattaretkin käyvät yksin, ei yksityisyyttä lapsiperheessä välttämättä heru.
Kotona on hankala rauhoittua, vaikka muita ei olisikaan paikalla. Tekeminen ei lopu koskaan. Jos ei muuta ole, niin ruokaa ainakin olisi hyvä laittaa vaikka valmiiksi pakastimeen, että jonakin muuna päivänä ei tarvitse.
Oi, sitä siunauksellista tilaa, kun ilta on viimein hiljentänyt asumuksen. Kukaan ei tarvitse enää mitään. Mitään hyödyllistäkään ei viitsi tehdä, kun täytyy olla hiljaa, että lapset saavat nukkua.
Minulla ei ole autotallia, enkä sellaista kaipaakaan. En perusta moottoriajoneuvoista tai nikkaroinnista. Minun puuhasteluani on kirjoittaminen. Päässä pyörii ajatuksia, ja ne pitäisi päästä kirjoittamaan talteen, ennen kuin ne unohtuvat.
Juuri nyt tätä kirjoittaessani kello on kymmenen yli yhdeksän illalla. Luin Nykäsen kolumnin aamulla, ja koko päivän on mieleni tehnyt kirjoittaa aiheesta. Tilaisuutta siihen ei vain ole tullut tätä aikaisemmin.
Joskus olisi kiva ihan vain vain pyöritellä niitä ajatuksia päässään. Ajan kanssa hajanaiset mietteet jalostuvat. Pitäisi saada pysähtyä oivaltamaan.
Kesäisin minusta on hauskaa pyöräillä. Joskus saatan ajella ympäriinsä useita tuntejakin ja mietiskellä asioita. Välillä pysähdyn katselemaan jotakin tai ihan vain istuskelemaan.
Talvisin ulkona ei viitsi vain oleskella. Oulun talvet ovat pimeitä ja kylmiä. Jos ei ole pakkasta, tuulee. Minun pääni ei toimi sellaisissa olosuhteissa.
Baareissa ja kahviloissa on vaivaannuttavaa notkua. Tunnen itseni maleksijaksi, ellen koko ajan nauti jotakin maksullisia tuotteita. Lisäksi ystävällinen henkilökunta häiriköi alvariinsa palvelualttiudellaan, ja viereisessä pöydässä joku selostaa kuolemaan johtavaa kamppailuaan syöpää vastaan (näin tapahtui hiljattain, yritä siinä mietiskellä niitä näitä).
Joskus olen yrittänyt käydä kirjastossa oleskelemassa. Olen muka selannut lehteä, etten näyttäisi ihan hölmöltä. Hölmöltä se silti on tuntunut.
Onkohan se sitten niin, että meidän on välttämätöntä olla tekevinämme jotakin tähdellistä, vaikka oikeasti yritämme vain olla rauhassa? Pitääkö minunkin uhmata säätä ja painella jäälle muka kalaan, että saan pyöritellä päässäni joutavia?
Ai niin, minähän lenkkeilen kolme kertaa viikossa. Siinähän sitä saa samalla olla rauhassa, kun esittää, että on kohentamassa kuntoaan. Sekin on vain päässyt unohtumaan jo useammaksi viikoksi. Johan sitäkin tuli se viikko harrastettua.
Lue myös:
Aiheesta internetissä:
Helsingin Sanomat / Anna-Stina Nykänen: Antakaa miesten olla rauhassa
*************