En ymmärrä lapsiani

Jaa kaverilleTilaa Seura

Olen aika vanha. Tai nuori. Riippuu vähän. Keski-ikäiseksi en rupea.

Havahduin asiaan viime viikonlopun juhlissa. Kyseessä olivat 50-vuotissyntymäpäivät, ja juhlakalu oli minun kaverini – ei sukulainen, perhetuttu tai työkaveri, vaan sellainen henkilö, johon olen tutustunut soittoharrastuksen kautta.

Voin tuntea tuon ikäisen henkilön useilla tavoilla vertaisekseni. Moni viisikymppinen ei ole ikänsä puolesta juuri sen kummempi kuin minäkään. Nuoria emme enää ole, mutta vanhuuskaan ei vielä pahemmin vaivaa. Keho muistuttelee toisinaan ikääntymisestä, mutta varsinaiset vanhuuteen liittyvät ongelmat ovat vielä pääosin edessä.

Minulla ja viisikymppisellä on paljon yhteisiä kokemuksia. Voimme muistella 80-luvun hirveitä vaatteita, kauhistella 90-luvun laman surkeutta ja päivitellä teknologian kehittymistä. Kännykkä kädessä syntyneet nuoret eivät näistä tiedä mitään.

Toisaalta pystyn samaistumaan nuorempiinkin. Parikymppisten maailma ei lopulta eroa paljoakaan siitä, johon itse olen kasvanut. Tässä todellisuudessa ei noin vain marssita jonnekin töihin ja jäädä varman tilipussin päälle odottelemaan eläkettä. Me tiedämme, että mitään sellaista pysyvää, kuten Kekkonen ja Neuvostoliitto, ei ole, eikä tule. Me olemme tottuneet jatkuvaan muutokseen.

Tässä nuorempien ja vanhempien aikuisten ikäluokkien välissä elelevää olisi luontevaa kutsua keski-ikäiseksi. Se on kuitenkin varattu ilmeisen pysyvästi suurille ikäluokille, jotka ovat olleet keski-ikäisiä koko minun elämäni. En suostu elämään samaa ikävaihetta kuin sodan jälkeen syntyneet. Sen verran voin tulla vastaan, että korkeintaan leikilläni saatan joskus nimitellä itseäni varhaiskeski-ikäiseksi.

Lapsieni sukupolveen en kuitenkaan pysty samaistumaan. Toistaiseksi puhumme vielä samaa kieltä, koska se on pitkälti minun opettamaani. Viimeistään kouluiässä alkaa kuitenkin erkaantuminen. Lopulta en enää ymmärrä lapsiani.

Eikä minun kuulukaan ymmärtää.

Nuoriso on aina ollut rappiolla. Sen on tiedetty johtavan kaiken tuhoon. Nuoremmat ovat kuitenkin aina ennen pitkää syrjäyttäneet vanhempansa, eikä maapallo ole toistaiseksi lakannut pyörimästä.

Jonakin päivänä minäkin vielä kauhistelen lasteni sukupolvea. Olen ymmälläni ja peloissani. Tukeudun siihen kulttuuriin, jossa olen itse kasvanut. Hämmästelen uutta. Itseni tuntien voisin kuvitella, että saatan vähän paheksuakin.

Näin sen kuuluu mennä. Toivottavasti muistan nämä mietteet vielä viidentoista vuoden kuluttua. Toivottavasti ymmärrän, että tyttäreni ovat luultavasti fiksumpia kuin minä.

Lue myös:
80 pulloa viinaa ja karaokea

X