Kuinka paljon lasta saa kehua?

Jaa kaverilleTilaa Seura

Lasta pitää kehua, kun hän tekee asioita, mutta ei liikaa, koska se on haitaksi. Missä menee raja?

Asiantuntijat kertovat, että liiallinen suitsutus ei kannusta lasta yrittämään vielä parempaa suoritusta. Toisaalta vanhempi voi sanoillaan nostaa riman niin korkealle, että lapsi ei viitsi edes yrittää.

Lapsi voi kuvitella olevansa jo valmiiksi niin hyvä, että hänen ei tarvitse enää harjoitella. Hänestä voi kasvaa ylimielinen öykkäri, joka luulee olevansa kaikessa parempi kuin muut. Edessä voi olla myös ikävä yllätys, jos käy niin, että taidot jossakin vaiheessa osoittautuvatkin puutteellisiksi. Joku muu onkin parempi, ja itsetunto on kovilla.

Vaativainen vanhempi voi asettaa jälkikasvunsa mahdottomaan tilanteeseen: vaikka lapsi kuinka tekee parhaansa, se ei koskaan riitä. Vaivannäkö palkitaan olankohautuksella ja kehotuksella jatkaa harjoittelua.

Minun lapseni ovat parhaita kaikessa. Olen koko ajan ylpeä heidän saavutuksistaan. Hämmästelen jotakin uutta taidonnäytettä päivittäin.

Yritän muistaa kiitellä onnistumisista. Joskus olen ylpeyksissäni varmasti sortunut ylistämään turhankin vuolaasti, mutta sallittakoon sellainen ylellisyys vanhemmalle kohtuudella nautittuna.

Epäonnistumiset lienevät vähintäänkin onnistumisien veroisia paikkoja kasvaa. Silloin pitäisi muistaa kertoa, että harvoin missään asiassa voi olla valmiiksi mestari, eivätkä mestaritkaan ole erehtymättömiä.

Erityisen tärkeää olisi rajata harmittelu epäonnistuneeseen asiaan, eikä antaa sen laajeta määrittämään sitä, että tekijä olisi yleisemminkin huono. Se, jos joku, on omiaan kalvamaan itsetuntoa.

Minulla on tässä asiassa oma lehmä korviaan myöten ojassa. En tiedä, mistä epävarmuuteni kumpuaa, mutta hyvin usein vain täydellinen onnistuminen riittää minulle. Ihan kiva ei ole tekemisen arvoinen. Epäonnistumisen pelolla voi olla jopa lamaannuttava vaikutus.

Asia tuli mieleeni viimeksi sunnuntaina. Tein pitkästä aikaa laulun. Sen neljästä säkeistöstä minua jäi vaivaamaan yksi sana, joka ei mielestäni täysin sopinut kokonaisuuteen. Se rimmasi riittävän hyvin, ja tarinakin pysyi kasassa, mutta aivan täydellisesti se ei kertonut sitä, mitä halusin sanoa.

Aikani mietittyäni jätin kappaleen hautumaan. Hetken kuluttua ymmärsin, että se luultavasti hautuisi unohduksiin niiden noin kolmensadan muun laulun kanssa, joita en ole koskaan kehdannut kenellekään esittää, kun ne eivät kuitenkaan ole hyviä.

Eihän tuossa tietenkään ole mitään tolkkua. Varsinkaan millään lauluilla ei ole juuri väliä. Jos ne eivät jotakin miellytä, niin entä sitten? Sitä paitsi englanniksi laulettuja sanoituksia ei monikaan edes täällä päin kuuntele.

Olisi onnellista, jos tämä turha pelko ja itsekritiikki rajoittuisi musiikkiin, mutta valitettavasti se on läsnä paljon muussakin. Tästä oli esimerkiksi paljolti kyse myös silloin, kun pohdin, onko minusta isäksi.

Tiedän, että ei ole kovinkaan rationaalista ajattelua vaatia itseltään jatkuvasti mahdottomia, mutta rationaalisimmillakaan pohdinnoilla en ole saanut näitä tunteita itsestäni täysin häivytettyä. Vanhemmiten ne ovat toki helpottaneet.

Lapsille yritän opettaa, että onnistumisista saa iloita, ja omista taidoista saa olla ylpeä. Harjoittelemalla oppii. Harjoitellessa tulee monesti tehneeksi virheitä, mutta niistä huomaa, kuinka ei kannata tehdä. Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan oppia. Kukaan ei ole täydellinen, mutta kukaan ei ole myöskään samanlainen. Kaikki ovat ainutlaatuisia, eikä kukaan voi tehdä asioita samoin kuin joku toinen.

Toivon, että lapset saisivat sellaiset itsetunnot, että he eivät jätä yrittämättä, koska pelkäävät epäonnistumista. Sillä tavalla ei ainakaan mitään saavuta.

Yritän kehua ja kannustaa sopivassa määrin, mitä se sitten onkaan.

Ja perkele. Minä muuten esitän sen sunnuntaina tekemäni kappaleen seuraavalla keikalla. Olipa se sitten hyvä eli ei.

Lue myös:
Onko minusta isäksi?

Aiheesta internetissä:
Yle: Lastenpsykiatri Sinkkonen: Lapsen tuntemiseen ei riitä pelkkä laatuaika
Today’s Parent: How to build your child’s self-esteem
Helsingin Sanomat: Tutkimus: lasta kannattaa kehua mutta liioittelu voi olla haitallista

Jaa kaverilleTilaa Seura

Yhteistyössä

Kommentointi

Aihetta hipoen se vaarallisin kohta kasvattaa lapsensa kieroon, on sokeasti, ihan oikeasti uskoa, että hän on parempi kuin muut. Ihan kaikessa. Vanhemmuus ja kehut ovat varmasti ihan terveellä pohjalla, jos aikuinen itse ymmärtää, ettei lapsi ole paras kaikessa, vaan jokaisella on se heikompi ja vahvempi kohta olemassa ihan luonnostaan. Terve itsetuntoaan ei ole sitä, että,pitää itseään niin s****nan hyvänä jätkänä, vaan sitä, että realistisesti tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja pyrkii ne hyväksymään. Eikä lytätäkään lasta saa liikoja kehuja pelätessään, mutta hei, kyllä lapset ovat fiksuja. Ei heitä lämmitämtyhjän kehuminen, vaan se, että aikuinen huomaa heidän todella yrittäneen ja onnistuneen.

Olipa hyvin sanottu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X