“En halua kasvaa isoksi”

Jossakin tuli vastaan video, jossa joku tyttö tyrmistyy, kun kuulee, että täyttää seuraavana päivänä neljä vuotta. En jaksanut katsoa videota, enkä muista, missä moiseen törmäsin, mutta luotetaan siihen, että pätkä on hauska.

Jo pelkästä videon esittelytekstistä tuli välittömästi mieleeni meidän kolmevuotiaamme. Kolmosen vaihtuminen neloseksi ei ole vielä kovin ajankohtainen asia, mutta kasvaminen on puheenaiheena jatkuvasti.

Tuon tuostakin on tilanteita, jolloin joudun sanomaan, että jotakin saa tehdä vasta isompana.

“En halua kasvaa isoksi”, on esikoisen yleisin vastaus kieltelyihini. Tähän minä puolestani yleensä vastaan, että minun mielestäni hän on juuri sopivan kokoinen.

Kivahan se on, että viihtyy sellaisena kuin on. Varmuuden vuoksi olen joskus näiden keskustelujen yhteydessä kysellyt, että onko hänen mielestään kiva olla pieni. Onneksi vastaus on ollut myöntävä.

Ikävämpi vaihtoehto olisi se, että meidän isojen elämä vaikuttaa niin ikävältä, ettei tyttö sen vuoksi halua kasvaa. Tai se, että isona on ihan tylsää, kun ei jaksa koko ajan leikkiä. Tai se, että pitää tehdä kaikenlaista tärkeää, ja sitten ei kerkeä leikkiä.

Toisinaan hän vetoaa siihen, että on kasvanut jo tarpeeksi: “Minä olen jo iso tyttö.”

Niinhän hän oikeastaan onkin. Se pääsee jatkuvasti unohtumaan, vaikka koko ajan olisi tärkeää luottaa hankalampia tehtäviä hänen haltuunsa.

Muistan omasta lapsuudestani, kuinka ärsyttävää oli kuulla olevansa liian pieni tehdäkseen jotakin. Vaikka kuinka koki olevansa jo iso ja taitava, oli aina jotakin, mihin mitta ei riittänyt.

Vielä 36-vuotiaanakin koen olevani liian nuori monissa tilanteissa. Nykyään kysymys on kuitenkin enemmän iän tuoman kokemuksen arvostamisesta. Sitä en enää tässä iässä suostu hyväksymään, että joku muu määrittäisi minut epäkelvoksi nuoruuden vuoksi. Enhän minä edes näytä enää nuorelta.

Aikaisemmin tapasin aina hyvilläni ajatella, että vieläkään ei ole liian myöhäistä perustaa poikabändi, kun minulta kysyttiin K18-ostoksilla paperit. Kun täytin 30, se lysti kävi hyvin harvinaiseksi.

Menin kassalle ajokortti ojossa, kun otettiin käytännöksi, että kaikilta alle 30-vuotiailta näyttäviltä kysytään paperit. Ei niitä kukaan halunnut nähdä. Oli myönnettävä, että olen viimein kasvanut isoksi muidenkin kuin itseni silmissä.

Nyt ei ole muuta jäljellä kuin yrittää olla tulematta vanhaksi. Ainakin parikymmentä vuotta on taisteltava sitä vastaan, koska eihän se käy, että tytöillä olisi vanha isä.

Sen verran voin myöntää, että olen aikuinen, mutta jääköön toistaiseksi siihen.