Kosto elää

Kansa raivostui. Elinkautisvanki pakeni säilytyspaikastaan. Ei ole kuulemma resursseja järjestää ympärivuorokautista vartiointia edes tunnetusti kärkkäästi karkaileville pahantekijöille.

Miksei sellaisille elukoille laiteta edes palloa jalkaan, jos hengiltäkään ei voi pistää? Muutenkin saavat nautiskella viiden tähden palvelusta luksuslaitoksissa, kun mummot makaavat päivätolkulla samoissa vaipoissa. Pimeään koppiin ja avain mereen.

Miksei kukaan ajattele uhreja? Kukkahatut hyysäävät tappajia. Pitää muka aina ymmärtää ja ymmärtää. Raippaa aamuin illoin ja loppu aika mietiskellään, mitä tuli tehtyä. Se olisi rangaistus, joka tuntuu.

Kaikki on vapaan kasvatuksen syytä. Ei ollut ennen tällaista, kun lapset pistettiin pienestä pitäen nuhteeseen. Ei se ole mitään väkivaltaa, jos rakkaudella kurittaa. Avokämmenellä vain. Nyrkillä tai kepillä sitten vain korkeintaan, jos tulee jotakin tupakinpolttoa tai muuta vakavampaa. Tai ei ainakaan ihan joka päivä. Joskus vain, harvakseltaan. Oppivat tavoille.

Vanha ystävämme veron maksaja 59 saattaisi sanoa noin. Hän pukisi sanoiksi tunteet, jotka ovat pinttyneet perinteitä arvostavan kansan mieliin kuin päissään töherretty ankkuritatuointi kovan jätkän käsivarteen. Kosto ja väkivalta ovat ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan.

Vaikuttaa siltä, että sama laulu alkaa aina, kun missään puhutaan mistään rikollisesta. Ensimmäisenä on mielessä kosto. Pahimmillaan oikeamieliset ovat halukkaita taantumaan samoihin tekoihin, joista vaikkapa tappajia paheksutaan.

Ei rikoksia, varsinkaan vakavia, tarvitse antaa anteeksi. Ei tappajan tule selvitä teostaan kuin koira veräjästä. On tehtävä selväksi, että emme hyväksy varsinkaan väkivaltaa.

Moni ei kuitenkaan tuomitse väkivaltaa yhtä jyrkästi kuin minä. Tämä näkyy esimerkiksi eilen julkaistuissa tutkimustuloksissa, joiden mukaan hämmästyttävän moni kasvattaa edelleen jälkeläisiään väkivallalla.

Ei ole ihme, että tällainen kulttuuri synnyttää verenhimoisia kansalaisia, jotka tappavat toisiaan, eivätkä ymmärrä, että väkivalta ei ole sen oikeutetumpaa, vaikka kyseessä olisikin vain kosto. Kun pahoinpitelijä piestään rangaistukseksi, ansaitsee samojen sääntöjen mukaan rankaisijakin saada turpaansa.

Ihminen on ihminen, vaikka hän olisikin syyllistynyt kauheuksiin. Ei meidän pidä muuttua hirviöiksi, vaikka joku muu olisikin niin tehnyt.

Vahvemman oikeuteen uskovien olisi myös hyvä pitää mielessä, että aina löytyy joku vielä vahvempi. Sillä tiellä ei ole päätepistettä.

Vakavista rikoksista meillä on tapana viedä rangaistukseksi syyllisen vapaus joko toistaiseksi tai määräajaksi. Vapauden menettäminen on itsessään ankara rangaistus, joka loukkaa merkittävästi ihmisen oikeuksia. Tästä huolimatta se on vielä jokseenkin sivistynyt tapa rangaista.

Pelkästään siinä, että vankia säilytetään kivitalossa, ei ole tietenkään mitään järkeä, kun samalla olisi erinomainen mahdollisuus puuttua myös syihin, jotka ihmisen ovat vankilaan vieneet. Merkittävällä osalla vangeista on päihdeongelmia, ja niiden taustalla on usein muita ongelmia.

Ongelmien jämäkämpi ratkominen mahdollistaisi sen, että vankiloista vapautuisi nykyistä vähemmän ongelmakimppuja, jotka eivät ole säilöntäaikanaan muuttuneet miksikään. Säilötyt sankarit ratkovat suurella todennäköisyydellä pulmiaan entisillä lääkkeillä, ja seuraukset ovat tunnetut.

Vankiloissa rikolliset kärsivät rangaistusta, mutta toisaalta muurit suojaavat myös kansalaisia vaarallisilta ihmisiltä. Varsinkin vaaratekijöiden määräaikainen eristäminen on tehotonta, jos pakettiin ei kuulu mitään muuta. Vankila ei ole ollenkaan oikea paikka henkilöille, joiden vaarallisuus johtuu sairaudesta. Kaidalta tieltä hairahtunut saattaa oppia jotakin vapauden menettämisestä, mutta sairauksia sillä ei paranneta.

Esimerkiksi Oulun vankilasta karanneella Pekka Luukkosella on kerrottu olevan persoonallisuushäiriö, jonka vuoksi hän saattaa toimia vastoinkäymisissä väkivaltaisesti. Varsinkaan tämän mittaluokan ongelmia ei ainakaan säilöntäjakso kivitalossa muuta miksikään.

Harva joutuu vankilaan hetken hairahduksesta. Usein ongelmat ovat kasautuneet vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Viisasta olisi tietysti puuttua ongelmiin jo ennen kuin vankilan portit sulkeutuvat, mutta se ei ole ollut muotia enää aikoihin. Muurien sisällä tehtävään tulisi kuitenkin viimeistään tarttua.

Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita sitä, että vankiloiden ei pitäisi tehdä niitä tehtäviä, joita heille on nyt osoitettu. Oulun vankila selittelee elinkautisvangin pakenemista resurssipulalla. Resursseista on epäilemättä uupeloa, mutta todellinen syy on se, että vankilan osaaminen ei riitä. Saatanan tunarit, sanoisi entinen valtiomies.

Viimeisen parin vuorokauden tapahtumien inspiroimana ajattelin perustaa punkyhtyeen nimeltä Liukas-Luukkonen & Viranomaistiedotteet. Kaavailen orkesterin konsertoivan jonakin salaisena ajankohtana meidän roskakatoksessa. Kännykkäkameralla taltioitavaa esitystä monistetaan VHS-kaseteille, joita voi vaihtaa Gambina-pulloihin.

Sitä odotellessa: olkaa ihmisiksi. Älkää hakatko lapsianne tai muitakaan ihmisiä. Säästytään kaikki paljolta pahalta.

Lue myös:
Kyselytutkimus: Yhä harvempi suomalainen hakkaa lapsiaan
Murhamies meidän pihalla?
Jo joutui armas oma aika
Kuka niitä lapsilisiä edes tarvitsee?

Aiheesta internetissä:
Kaleva: Oulun vankilan apulaisjohtaja: Luukkosen pakoreittiä vaikea ennustaa
Kaleva: Elinkautisvanki Luukkonen karkasi Oulun vankilasta – kolmas pako