Piiloporinaa

Jaa kaverilleTilaa Seura

Katselin eilen pihalla esikoisen ja kahden naapurin jätkän leikkejä. Kolmevuotiaat rupesivat piilosille.

Leikki sujui siten, että ensin määritettiin piilopaikat. Niitä oli kaksi, eikä kumpikaan ollut edes varsinaisesti piilossa. Sitten päätettiin etsijä, joka puolestaan päätti, että kumpaan kätköön kukanenkin piiloutuja asettuu. Tämän jälkeen etsijä meni keskelle pihaa laskemaan. Jos joku yritti poistua piilosta ennen aikojaan, saattoi etsijä komentaa hänet takaisin; olihan laskupaikasta suora näköyhteys piiloihin.

Leikki päättyi siihen, kun esikoinen ja toinen piiloutuja menivät vastoin etsijän määräyksiä samaan piilopaikkaan ikkunalaudalle istumaan ja juttelemaan. Olen saattanut kirjoittaa tästä aikaisemminkin, mutta minua nuo pikkuisten porinahetket kiehtovat suunnattomasti.

Mitä he mahtavat puhua, kun kukaan ei ole kuulemassa?

Voisin tietysti mennä kuuntelemaan, mutta eihän se oikeastaan minulle kuulu. Tuntuu aika uskomattomalta, että jo nyt tuolla tytöllä on ihan omia juttuja. Vastahan hän oli vauva.

Tulee aika, jolloin en enää ymmärrä, mitä hän puhuu. Elämme eri kulttuureissa. Matka sinne on alkanut jo jonkin aikaa sitten.

Yhteys säilyy tietysti tiiviinä vielä pitkän aikaa. Pienihän hän vielä on. Niitä omia juttuja tulee kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän. Pystyn jo kuvittelemaan ajan, kun tämä taaperoiden ja leikki-ikäisten vaihe päättyy, ja välitön läsnäolo ei ole enää tarpeen.

Siskokset leikkivät jo nyt aika paljon kahdestaan. Leikit ovat kuitenkin monesti sen verran liikunnallisia, että varsinkin nuorempi tyttö kaipaa melko jatkuvaa valvontaa. Jos ei muuten, niin oman mielenrauhani vuoksi.

Tästä seuraa tietysti se, että muunlaista rauhaa ei sitten olekaan. Sitäkin kuitenkin häämöttää jo siinä seuraavassa elämänvaiheessa. On yhtä aikaa lohdullista ja haikeaa ajatella, että jo muutaman vuoden kuluttua minusta ei olla enää tällä tavalla riippuvaisia.

Mutta entäs sitten? Muistelenko minä silloin näitä aikoja onnellisena vai surullisena, että ne ovat ohi?

Onhan tämä ollut aika intensiivistä. Olen silti melko varma, että muistelen mieluummin sitä kuin voivottelen, että kunpa olisin ollut enemmän läsnä.

Lue myös:
En ymmärrä lapsiani
Aika kummallinen elämänvaihe

X