Vihaan itseäni

Jaa kaverilleTilaa Seura

Vessassa joutaa käymään paremmalla ajalla. Syömään kerkeää joskus myöhemmin. Juoksen kirjaimellisesti hiki hatussa. Myöhästyä ei sovi.

Tapaamispaikalla ei näy ketään. Junaa ei kuulu. Ovet ovat lukossa. On tullut jotakin tärkeämpää.

Myöhästelijät ovat ärsyttäviä. Joskus on tietysti ylitsepääsemättömiä esteitä, mutta useimmiten kyse on vain itsekkyydestä. Oman mukavuuden maksimointi vie arvojen pikajuoksussa voiton yhdeksän kertaa kymmenestä. Muiden kunnioittaminen jää lähtötelineisiin.

Ihmisten omiin aikatauluihin myöhästely sopii tietysti useimmiten mainiosti. Tuskin monikaan ilkeyttään jättää ketään odottelemaan. Siinä vain käy niin, että aikatauluja kunnioittavat maksavat viulut, jos ajatellaan, että aika on rahaa. Odotteluun tuhraantuneet hetkoset olisi voinut käyttää tuottavamminkin.

Pidän kiinni sovituista ajoista niin säntillisesti kuin pystyn. Ruoskin itseäni armottomasti, jos myöhästyn. Vilkuilen jatkuvasti kelloa, ja lasken minuutteja. Tarkistan joukkoliikenteen aikataulut kuudennen kerran. Olen jo ajat sitten ottanut selville, että virallisissa papereissa mainittu määräaika siihen ja siihen päivään mennessä tarkoittaa, että asia on hoidettava ennen kuin merkitty vuorokausi päättyy.

Viime aikoina olen ruvennut unohtelemaan asioita, ja kalenterimerkintäni voisivat olla vähemmän tulkinnanvaraisia. Useimmiten minun myöhästelyihini on kuitenkin pätevä syy. Monesti aikataulu vyörähtää sijoiltaan, koska joku muu on ollut myöhässä.

Syytän kuitenkin itseäni. Jätän asiat roikkumaan viime tinkaan, enkä huomioi tarpeeksi hyvin ulkoisia häiriötekijöitä. Kaikkiin aikatauluihin tulisi lisätä vähintään viidennes löysää, jotta itsestä riippumattomat syyt eivät syökse kokonaisuutta kaaokseen.

Tänään vein esikoisen kerhoon jälleen puoli tuntia myöhässä. Ehdin jo hehkuttaa, kuinka vuoden vaihduttua olemme olleet monesti peräti etuajassa, mutta sitä ei kauaa kestänyt. Kerta toisensa jälkeen menot ovat jälleen jo täydessä vauhdissa, kun me vasta saavumme paikalle.

Oma mukavuudenhaluni antaa myöten siirtää vaikkapa vessa-asiat tuonnemmaksi, mutta lapsia en millään raaski ylettömästi hoputtaa. Täsmällisyyttä pitäisi opettaa, mutta onhan se niin surkeaa, jos joutuu patistelemaan vaikkapa hiljalleen heräilevää pientä ihmistä toimimaan ripeämmin. Jossakin vaiheessa asialle on tietysti tehtävä jotakin, koska loputtomasti en voi antaa edes hellämielisyyttäni lasten ja sitä kautta itseni itsekkään mukavuudenhalun sanella muidenkin aikatauluja.

Minusta on tullut myöhästelijä. Vihaan itseäni.

Lue myös:
Aivan tavallinen arkipäivä

X