Vieroitusoireet - huono isä
Parta ajamatta. Pitkä tukka harottaa epäsiistinä. Samat virttyneet vaatteet kuin aina. Väsymys huutaa kasvoilta. Lapsi huutaa onnettomasti. Toinen lapsi yrittää lohduttaa surkeasti valittavaa siskoaan.
Riippuvuus on yritetty pitää kotona piilossa, mutta mikään salaisuus ei säily ikuisesti. Vieroitusoireet tekevät kolmikosta epätahtiin liikkuvan huutomerkin.
Huomio kiinnittyy aikuiseen: Missä on äiti? Miksi lapsi on jätetty tuollaiselle? Huono isä.
Lapsi parkaisee vielä kerran lohduttoman vetoomuksen: “Puppi!”
Heikko hetki: isä antaa periksi. Koukusta ei irrota tänään. Yritetään uudestaan jonakin parempana päivänä.
Esikoinen ei koskaan innostunut tutista, vaikka hänelle sellaista tarjottiin. Kuopus puolestaan on väkevästi riippuvainen lutkuttimestaan. Kohta kaksivuotiaan olisi hyvä päästä siitä hiljalleen eroon.
Yksi merkittävä askel matkalla tuohon päämäärään on otettu: ulkona ei tuttia juuri enää imetä.
Useimmiten ulos päästään ilman näyttävämpää show’ta. Tyttö luopuu tutista vapaaehtoisesti kotiovella. Vanhempi sujauttaa vaivihkaa taskuunsa varatutin, jonka voi hädän hetkellä kaivaa pelastukseksi. Ulkona on sitten niin paljon muuta ihmeteltävää, että useimmiten imeskeltävää ei edes huomaa kaivata.
Joskus kuitenkin on huonompia hetkiä. Keinuun joutuu jonottamaan. Hiekkaämpäri ei pysy millään pystyssä. Jalat eivät yllä pyörän polkimille. Vain vanha turvallinen tutti tuo lohdutuksen, kun kaikki vastustaa.
Yritän pysyä tiukkana tutin kanssa ulkona, mutta monesti luovutan, jos vaatimukset ovat kovin äänekkäitä. Minua elämöinti vähän hävettää.
Ajattelen, että muut ihmiset tuomitsevat, kun pian kaksivuotias imee vielä tuttia. “Typerä isä pilaa lapsensa hampaat”, minä kuvittelen heidän syyttävän. Toisaalta mietin, että he näkevät minut epävarmana ja heikkona vanhempana, joka antaa kaiken periksi.
Jos taas pidän pääni, enkä anna tuttia, arvelen katseiden silloinkin kääntyvän tuomitsevina minuun. Ajattelen, että ihmiset miettivät, että mitähän minä olen raukalle pienelle lapselle tehnyt, kun hän niin huutaa. Erityisesti sen kuvittelen vahvistavan syyllisyyttä, että olen mies: isähän on automaattisesti kaikkien silmissä se huonompi vanhempi.
Kaikki on tietysti minun pääni sisälläni. Ehkä joku saattaa jotakin ajatella, mutta luultavasti ihmisillä on parempaakin mietittävää.
Ja miksi minä edes välitän siitä, mitä muut ajattelevat: mitä meidän asiamme kenellekään kuuluvat? Kai minun nyt jo pitäisi tietää riittävällä tarkkuudella, että olen hyvä vanhempi. En kai minä ainakaan enää tarvitse kenenkään hyväksyviä katseita vakuuttamaan, että tiedän, mitä teen?
*************
Kuva on otettu Nikon Coolpix S32 -kameralla, jonka sain testattavaksi. Kuvan otti esikoinen, jonka luvalla julkaisen sen. Aika hyvä otos varsinkin siihen nähden, että kuvaaja ei ole tätä ennen eläessään käyttänyt kameraa.
Lue myös:
Siiderijuntti seksihelteessä
*************
Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä
Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla
Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed