Perhe hylkäsi minut
Olin yksin. Kaikki se, mihin olin tottunut, oli yhtäkkiä poissa. En tiennyt, mitä olisin tehnyt. Menin kaljalle. Siitä ja muusta sain virtaa noin viikoksi.
Viikko sitten lapset lähtivät äitinsä kanssa mummolaan. Minä jäin yksin kotiin. Muutaman kerran olen kyllä ollut itsekseni jossakin reissussa, viimeksi tammikuussa, mutta en ole ollut kolmeen ja puoleen vuoteen yötä kotona yksin. Kasasin itselleni läjäpäin hommia, jotka voisin hoitaa, kun olisi viimeinkin rauhaa.
Saattelin perheen juna-asemalle, ja jatkoin matkaa kaupungille. Jo asemalla oli havaittavissa illan jääkiekkofinaalin odotus: äänekkäitä tamperelaisia purkautui asematunnelista kaduille. Keskustassa oli siellä täällä enemmän ja vähemmän tunnelmaan virittäytyneitä Tappara-faneja.
Pistäydyin ostamassa iltapalaksi lammasbratwurstia. Palan painikkeeksi hain Alkosta kolme pulloa olutta.
Tapasin keskustassa opiskelukaverin. Menimme kaljalle. Oli kylmähkö ilma, mutta suojaisella terassilla oli miellyttävä istua turisemassa. Tuopillisen nauttimiseen hupeni hyvinkin tunti.
Palasin kotiin. Oli vielä 20 tuntia aikaa. Otin rennosti. Soittelin vähän kitaraa. Ajattelin, että menisin kuudelta konserttiin. Kirjoitin blogiin epämuodostuneista kasvoistani.
Havahduin siihen, kun naapurissa huudettiin. Äänestä saattoi päätellä jääkiekko-ottelun voittajan. Kello olikin yhtäkkiä kahdeksan.
En ollut saanut mitään aikaiseksi. Konserttiin en ollut edes kunnolla yrittänyt ehtiä. Rupesin äkkiä imuroimaan ja laittamaan ruokaa. Edes sen verran pitäisi pystyä suorittamaan. Söin makkarat ja join oluen.
Soittokaveri viestitteli. Baariin. Mainiota.
Kaupungilla vain sattui olemaan muutama muukin. Jääkiekkohuumainen Oulu oli täynnä metelöiviä mutta onneksi iloisia ihmisiä. Tamperelaiset eivät enää elämöineet, jos heitä paikalla edes oli.
Baarit olivat täynnä. Todellinen neronleimaus oli päätös lähteä etsimään rauhaa torin liepeiltä. “Siellä varmasti on hiljaisempaa”, ajattelimme. Torilla tavataan oli otettu Oulussa hyvin kirjaimellisesti, joten sinne ei ollut asiaa.
Istumapaikka kuitenkin löytyi. Hauskaa oli. Kotiin palasin kahden aikaan.
Ihanaa! Kerrankin aamulla sai nukkua niin pitkään kuin halusi. Heräsin seitsemältä. Makasin sängyssä vielä kaksi tuntia yrittäen nukkua, mutta ei siitä mitään tullut. En ilmeisesti osaa enää nukkua, jos asumuksessa ei metelöidä. Niinä aamuina kyllä nukuttaisi, kun nukkua ei voi.
Luovutin, enkä edes yrittänyt saada mitään suurempaa tehdyksi. Ei vuorokaudessa kerkeä paljon mitään. Hain perheen asemalta iltapäivällä. Kaikki oli taas mallillaan. Tuttu järjestys, tai oikeastaan epäjärjestys, oli palannut kotiin.
Vuorokauden loma perhe-elämän tiukasta aikataulusta teki hyvää. Koti on kuitenkin hankala paikka rentoilla, kun kaikki tehtävä on jatkuvasti ympärillä muistuttamassa siitä, että rentoiluun ei oikeastaan olisi varaa.
Nyt on kulunut viikko. Ladatut patterit rupeavat kaipaamaan taas uutta virtaa. Kaikki vastustaa enkä oikein keksi tapaa irrota. Ajatukset ovat jotenkin jumissa enkä muistanut, että esimerkiksi eilen olisi ollut mielenkiintoisen sarjakuvanäyttelyn avajaiset.
Käyn kyllä myöhemmin tutustumassa Mari Ahokoivun ja Søren Mosdalin Onnellisten ihmisten kaupunki -näyttelyyn, joka on Sarjakuvagalleria!:ssa Kulttuuritalo Valveella 27.5. saakka.
Ulkona on aurinkoista. Sinne pitäisi ihmisen mennä.
Lue myös:
”Olet minun mummokaveri”
Mutta kun minä en ole aamuihminen
Hylkäsin perheen
Aiheesta internetissä:
Oulun sarjakuvakeskus: Onnellisten ihmisten kaupunki