Antakaa mun nukkua
En nukkunut liki pariin vuoteen kunnolla kovinkaan montaa yötä peräkkäin. Sen jälkeen, kun nuorempi tyttö syntyi, elämöitiin huushollissamme öisin enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja herätettiin kesken unien. Ei siihen oikein koskaan tottunut.
Esikoinen oli jo pienenä varsin hyvä nukkuja. Pikkusiskonsa piti kuitenkin huolen, että meilläkin saatiin maistella yleisiin lapsiperhe-elämän ihanuuksiin luettavia katkonaisia öitä oikein pitemmän kaavan mukaan.
Minä olen aina nukkunut kuin tukki. Aivan pieneen kolinaan tai äännähtelyyn en herää. Onneksi esikoinen on perinyt minulta tämän ominaisuuden, eivätkä pikkusiskon yölliset serenaditkaan ole häntä monesti häirinneet. Minut ne useimmiten herättivät, vaikka en olisikaan itse noussut rauhoittelemaan elämää.
”Antakaa mun nukkua”, minä ajattelin monena yönä. Usein väsymys vei voiton, ja minä päädyin nukkumaan lastenhuoneen sohvalle. Siitä oli lyhyt matka rauhoittelemaan, jos huonouninen tyttö sattui sellaista tarvitsemaan. Yleensä jo pelkkä läsnäolo riitti, ja loppuyön nukkumarauha saavutettiin sillä tavalla.
Tämän ja pitkällisten nukutusrupeamien vuoksi esikoinen rupesi kutsumaan sohvaa isin sängyksi. Miksipä ei: makasinhan siinä, kun nukkumaan mentiin ja yöllisen siirtymän jälkeen monesti aamullakin, kun herättiin.
Havahduin tänään siihen, että en ole enää aikoihin herännyt minkäänlaiseen metakkaan. Valvon lähes joka ilta liian pitkään, mikä aiheuttaa väsymystä, mutta yöunet ovat viimein palautuneet keskeytyksettömiksi.
En ole pitänyt nukkumisista mitään kalenteria, joten en osaa sanoa, missä vaiheessa yörauha on palautunut. Sohvaa lastenhuoneessa ei ole ollut enää aikoihin: en ole kuukausiin joutunut nukkumaan lastenhuoneessa, vaan minun tai siipan rauhoittelukäynti on riittänyt. Jossakin vaiheessa nekin ovat nyt sitten loppuneet.
Vauvojahan täällä ei ole enää pitkään aikaan ollut: nuorempikin tyttö täyttää kohta kaksi vuotta. Vasta nyt uskallan kuitenkin julistaa viimeisetkin vauva-aikojen ominaispiirteet päättyneiksi.
Tunnen usein melkoista haikeutta, kun tytöt kasvavat ja kun ymmärrän, että tietyt kehitysvaiheet ovat lopullisesti ohi. Yöt, jolloin ei saanut nukkua, eivät kuitenkaan kuulu niihin vanhemmuuden kokemuksiin, joita jäisin erityisellä kaiholla muistelemaan.