Teksti:
Jussi Korhonen

Onneksi minulla ei ole mitään sidontafetissiä. Pahimmillaan olisi voinut jäädä lapset tekemättä: minun kärsivällisyyteni ja näppäryyteni eivät kerta kaikkiaan riitä solmujen väsäämiseen.

Satuin pihalla kuulemaan sivusta, kun pari äitiä rupatteli vauvojen hoidosta. Puhe kääntyi kantoliinoihin. Otin tapani mukaan kantaa, vaikka minulta ei kysytty eikä luultavasti haluttu kuulla mielipidettä. Kerroin, että minun mielestäni kantoliinat muistuttavat viheliäisiä bondagehommia.

Olen tekstannut. Meillä oli – saattaa olla vieläkin – kantoliina. Pariin kertaan vyötin vauvan itseeni, mutta minusta se oli kaikkea muuta kuin käytännöllistä.

En luottanut solmuihini. Pelkäsin koko ajan, että lapsi tippuu. Liinasta huolimatta joko kannattelin käsillä tai olin ainakin varuillani.

Ergonomia oli hommasta kaukana. Ehkä varomisesta johtuen olin koko ajan hieman kumarassa. Selkä väsyi. Minusta tuntui, että vauvakin oli luonnottomassa asennossa, vaikka se oli kyllä oppaiden mukainen.

Järjestely oli mielettömän kuuma. Vaikka olin muuten yläosattomissa,  jo pelkkä lapsi ja liina lämmitti kuin toppatakki.

Luovutin parin kokeilun jälkeen. En pystynyt tekemään mitään edes sen vertaa, mitä ilman lasta kykenin hätäilemään. Olo oli epämukava, ja minua pelotti. Oli parempi kanniskella ihan vain sylissä, jolloin saatoin luottaa käsiini.

Puhutaan ja kirjoitellaan, että kantoliinasta käsin lapsen olisi turvallista tutustua maailmaan. Vanhemman läheisyydessä uusiin asioihin voi ottaa kontaktia pelkäämättä. Meidän tytöt saivat jonkin verran nautiskella tästä turvasta äitinsä kanssa, mutta minun osaltani raukat jäivät näiltä osin heitteille.

Jotkut kantavat tiettävästi vielä leikki-ikäisiäkin kantoliinassa. Se käy taatusti jo kuntoilusta. Hankalaa se on ainakin varmasti. Rinnan päällä roikkuva vauvakin tuntui minusta vaivalloiselta. En voi edes kuvitella, miltä tuntuisi roikottaa liinassa edes tuota meidän kaksivuotiasta – isosiskostaan puhumattakaan.

Uskon, että kantoliinan kätköissä vauvan on hyvä olla vanhemman lähellä. Uskon myös, että jotkut onnistuvat sen turvin käyttämään vapautuneita käsiään johonkin hyödylliseen. Minulta ei luonnistunut. Jätän bondagehommat suosiolla itseäni näppärämmille.

Aiheesta internetissä:
Kantoliinayhdistys

*************

Isän pikajuna Facebookissa: www.facebook.com/isanpikajuna

Bloggaaja Twitterissä: @jussimkorhonen

Isän pikajuna Bloglovinissa: www.bloglovin.com/blog/11750703/isan-pikajuna

Isän pikajuna Blogilistalla: www.blogilista.fi/blogi/isan-pikajuna-perheblogit/118071

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

 

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Lue myös

Mainos

Mainos

Kommentointi

Kantoreppu on kätevä, ei siis mikään baby björn-roikotin, vaan esim. manduca. Helpompi pukea reissun päällä. Ja isompi (n.puolivuotias) menee mainiosti selkäpuolella jo, silloin oikeasti saa asioita paremmin tehtyä lapsi kyydissä. Itse kannan välillä tuota kaksveetä (että neljäveen voi päästää irti) ja se todella käy kuntoilusta! 14kiloinen raivoava apina selkään vaan ja menoksi 😉

Meillä oli tuollainen Manducakin. Oli vähän parempi kuin liina, mutta vähälle käytölle jäi sekin. Sama se nyt rupeaa olemaan, kun ei enää pienempääkään tarvi paljoa kannella, mutta olisi varmaan ollut aikaisemmin avuksi, jos olisin oppinut noita apuvälineitä käyttämään.

Komps! Minäkin koin kantoliinan sitkeistä yrityksistä huolimatta turvattomaksi ja epämukavaksi, mutta kantoreppu oli paljonkin käytössä. Nimenomaan, sen saa suht helposti ja nopeasti päälle, ja voi luottaa, että lapsi pysyy kyydissä eikä luiskahda jostain ulos. Voihan se olla, että en vain jaksanut tarpeeksi sinnikkäästi liinan käyttöä opetella, vaan jokainen tyylillään.

Kurja homma, että lapsen kantaminen on tuntunut sinusta hankalalta. Voin taata, ettet ole yksin kokemustesi kanssa 🙂 Työskentelen kantoliinaohjaajana ja olen avustanut lukuisia perheitä kantamisen kanssa alkuun tai matkan varrella, kun kantamisen kanssa on tullut vastaan pulmatilanteita. Mielestäni kantaminen voi olla todella loistava arjen pelastaja, jos homman saa toimimaan siten, että kantaminen tuntuu itsestä mukavalta ja vaivattomalta. Itse ajattelen, että kantoliinan sitominen on taito siinä missä esimerkiksi polkupyörällä ajaminen – se on harjoiteltava vähintään kerran. Useimmiten auttaa, jos joku kokeneempi on tukena ja näyttää kädestä pitäen parhaat niksit, miten kantaminen onnistuu helposti. Missään nimessä kantamisen ei kuulu tuntua raskaalta, kivuliaalta tai epämukavalta. Tällöin yleensä kantoliinan sidontatekniikassa on jotain pielessä. Jos tuntuu, että lasta on tarve kannatella käsillä tai pelkää lapsen putoavan kyydistä, liina on hyvin todennäköisesti vain sidottu liian löysälle. Kuten edellä jo kommentoitiinkin, onneksi kantoliinan ohella on olemassa myös muita kantamisen ratkaisuja, kuten kantoreput, jos kantoliinan sitominen tuntuu hankalalta.

Pakko vielä kommentoida tuohon taaperon ja leikki-ikäisen kantamiseen, sillä juuri eilen kirjoitin samasta aiheesta omaan blogiini. Ei, isomman lapsen kantamisen ei todellakaan tarvitse olla hankalaa 😉 Kirjoitus löytyy täältä: http://www.kantaen.fi/taaperon-kantaminen-kannattaa/

Näyttää tosiaan siltä, että hyvin monille kantoliinoista ja -repuista on ollut todella paljon iloa ja hyötyä. Olisi varmaan minunkin kannattanut olla vähän kärsivällisempi. Ja aivan taatusti minun sidontatekniikassani oli vikaa.

Vastaa käyttäjälle kotiäiti -83 Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X