Saako tätä sanoa ääneen?

Jaa kaverilleTilaa Seura

laukkuKuopus sai sunnuntaina hienoja syntymäpäivälahjoja. Yksi niistä oli pieni Hello Kitty -laukku, jota hän sitten kanniskeli ylpeänä ympäri huushollia. Esikoinen puolestaan ihastui pahvilautasiin, joilta tarjoiltaan kakkua ja muita herkkuja. Yhden lautasen hän otti jopa yöksi sänkyyn mukaansa.

Maanantaina, kun kaksivuotias meni päiväunille, omi isosisko kassin omiin tarkoituksiinsa. Hän taitteli lautasen sopivan kokoiseksi ja tunki sen laukkuun.

Kun kaksivuotias heräsi, halusi hän taas lahjan haltuunsa. Esikoinen halusi puhuvan lautaisen laukun sisältä, mutta tätähän ei hihnasta kiskova pikkusisko ymmärtänyt. Molemmat huusivat. Siitä se huuto vasta yltyikin, kun menin ratkomaan riitaa. Yritin saada kassin hetkeksi käteeni, että saisin erotettua lautasen ja laukun omistajilleen. Kuopus luuli, että tulin taistelemaan oikeudesta leikkiä laukulla, esikoinen kuvitteli, että otan veskan sisältöinen kokonaan pois.

Samaa jatkui koko päivän. Kellon ympäri. Koko ajan täytyi olla ratkomassa riitoja, palvelemassa tai ainakin jatkuvassa valmiudessa varoetäisyydellä.

Mitään ei saanut tehdä rauhassa. Jos johonkin ryhdyin, jäi se kesken. Iltapäivällä rupesin jo piruillessani ottamaan aikaa: parhaimmillaan sain toimia rauhassa melkein kolme minuuttia. Muut mittaukset jäivät alle kahteen minuuttiin.

Tällaisia päiviä on aina toisinaan. Joskus niitä tulee useampi peräkkäin. Ne vievät voimat.

Saako tätä sanoa ääneen?

Joskus minä toivon, että olisin jossakin muualla tekemässä jotakin muuta. Melkein missä ja mitä vain.

Eräänä perjantai-iltana istahdin kaverin kanssa kaljalle. Hän päivitteli raskasta työviikkoa. Minäkin totesin, että raskasta oli ollut.

– Kuinka niin? Ovatko lapset kipeänä? kaveri kysyi.

Eivät olleet. Mitään muutakaan erikoista ei ollut. Oli ollut aika tavallinen viikko, mutta perjantai-iltana minä olin poikki. En osannut selittää lapsettomalle ihmiselle, kuinka uuvuttava voi viikko lasten kanssa olla, vaikka ei saisi kerta kaikkiaan mitään aikaiseksi.

pyorailee-poisEilen mietin, että vielä kolme kuukautta. Syyskuun alussa minun opintoni jatkuvat, ja tytöt menevät päiväkotiin.

Sitten alkaa leppoisat ajat: parin tunnin välein on kahvipaussi ja opetusta voi olla seuraamatta, jos ei kiinnosta. Jos on kipeänä, voi jäädä kotiin lepäämään. Minä olen melkoinen pingottaja, mutta ihan hyvin voisin huitaista kouluhommat vasemmalla kädellä.

Lasten kanssa ei niin voi tehdä. On vain jaksettava.

Sitten minä taas muistin: Minulla on puoliso, en ole yksin. Monet yksinhuoltajat kasvattavat suurempia katraita ja paljon pitempiä aikoja. He eivät voi noin vain lähteä perjantai-iltana kaljalle avautumaan kavereilleen. Mitä minä valitan?

Ja lisäksi: Minulla on koko loppuikä aikaa tehdä, mitä haluan. Tätä aikaa on enää kolme kuukautta, ja sitten se on lopullisesti ohi. Minun pitäisi muistaa ottaa tästä ajasta ja näistä kokemuksista kaikki irti. Lapset lähtevät kulkemaan matkaansa pitkin reittejä, joita me vanhemmat emme ole vahtimassa. Vauhti on toki alkuun hidas, mutta vääjäämättä se vie koko ajan kauemmaksi näiden aikojen läheisyydestä ja jatkuvasta läsnäolosta.

Maanantai-iltana söin iltapalaksi loput juhlista jääneestä täytekakusta eli noin neljänneksen kahdeksan munan kakusta. Tulin huonovointiseksi ja menin nukkumaan. Tiistaiaamuna kaikki näytti taas paljon paremmalta.

*************

Uskalsin piipahtaa ensimmäistä kertaa lähikaupassa niin, että molemmat tytöt ajelivat sinne omilla pyörillään. Kuopuksen lempitutti tippui jonnekin matkalle. Käyn vielä kysäisemässä, josko se olisi jäänyt kauppaan, mutta ehkä oli jo aikakin, että se katosi.

Päivitys: Sinnehän se oli kauppaan jäänyt. Taistelu jatkuu.

Lue myös:
Sitten minulla oli tulla itku
Vieroitusoireet – huono isä

*************

Isän pikajuna Facebookissa: www.facebook.com/isanpikajuna

Bloggaaja Twitterissä: @jussimkorhonen

Isän pikajuna Bloglovinissa: www.bloglovin.com/blog/11750703/isan-pikajuna

Isän pikajuna Blogilistalla: www.blogilista.fi/blogi/isan-pikajuna-perheblogit/118071

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

Jaa kaverilleTilaa Seura

Yhteistyössä

Kommentointi

Tämä oli ehdottomasti sun paras kirjoitus tässä blogissa! Mulla on aika lailla saman ikäiset tytöt ja laukkupahvilautasepisodiin oli todella helppo samaistua. Aina ei jaksa. Välillä oon onnellinen että oon jo töissä.

Kiitos! Näyttää siltä, että aika moni muukin on kokenut jokseenkin samaa.

Meillä esikoinen oli neljä yötä mökillä mummin ja vaarin kanssa. Mitä tekevät esikoinen ja kuopus kun tapaavat tauon jälkeen? Tappelevat koko illan… Toinen on sentään viisi ja toinen kaksi. Riidan saavat kuitenkin aikaiseksi. Jos kaksi vee saa sitä mitä haluaa (kun viisi vee kuitenkin pitää hyvin puolensa), niin se rupee väkivaltaiseksi, tönii ja huitoo ja ottaa kättä pidempää ja alkaa lyömään… Hirveä raivokohtaus sitten kun menee ja ottaa sen kaksi veen sieltä riehumusta rauhoittumaan….

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X