Kuinka minusta tuli porvari?

Jaa kaverilleTilaa Seura

Olin kymmenenvuotias. Halusin Kokkolaan. Sen vuoksi minusta tuli porvari. Luokkapetturi.

Suomen Työväen Urheiluliiton eli TUL:n liittojuhlia vietettiin viime viikonloppuna Seinäjoella. Olen aina luullut, että minäkin olen ollut kerran TUL:n liittojuhlilla, mutta asiaa tutkittuani kävi ilmi, että olenkin osallistunut TUL-kisoihin ja/tai TUL-juhlaleirille Tampereella vuonna 1984.

Olin tuolloin kuusivuotias, joten muistikuvani tapahtumasta ovat hyvin hatarat. Luultavasti pelasin siellä jalkapalloa, koska matka järjestettiin silloisen seurani Karjalahden Ihmeen toimesta.

Minut vietiin pienenä jalkapalloharjoituksiin. Vanhempani olivat kai tuumineet, että harrastus se pojalla olla pitää, ja arpa oli osunut jalkapalloon. Valinta ei ollut lainkaan huono, mutta aika ei tainnut olla sille vielä kypsä. Kisoissa käytiin, mutta harrastus loppui siltä erää melko lyhyeen. Jonkinlainen kipinä siitä kuitenkin jäi.

Innostuin jalkapallosta uudestaan ala-asteella. Liityin joukkueeseen, jossa eräs luokkakaverini pelasi.

Uusi seurani, Kemin Into, oli – ja on edelleen – niin ikään Työväen Urheiluliiton jäseniä. Se on maineikas ja menestyksekäs, mutta lähinnä nyrkkeilyn ja painin saralla. Jalkapallossa se menestyi parhaiten 1970-luvulla, jolloin miesten joukkue pelasi SM-sarjatasolla ja naisten joukkue voitti jopa kaksi Suomen mestaruutta.

Kun minä liityin Intoon, ei miesten joukkuetta ollut enää olemassakaan. Naisten menestyskin oli vaatimattomampaa.

Meidän juniorijoukkueemme oli surkea. Sarjassa oli yksi meitä huonompi joukkue ja yksi, jonka kanssa pelasimme melko tasaväkisiä pelejä. Kaikilta muilta saimme reippaasti turpaamme. Innon rivit olivat niin harvat, että E-juniorijoukkuettamme täydennettiin jatkuvasti vuotta nuoremmilla F-junioreilla.

Pelasin luokkakaverini kanssa kauden loppuun, mutta tyytymättömyytemme saavutti talven tullessa kriittisen pisteen. Seuraavalla kaudella edessä oli siirtyminen isolle kentälle. Oli selvää, että menestys ei olisi edes edeltävän kauden veroinen, koska oikean ikäisiä pelaajia ei ollut tahtonut riittää edes pienelle kentälle. Harjoituksissa keskityttiin toistelemaan kerta toisensa jälkeen sisäteräpotkuja.

Eniten korpesi kuitenkin se, että kesällä ei oltu järjestetty minkäänlaista turnausmatkaa. Seura oli ilmeisesti niin rutiköyhä, ettei sellaiseen ollut varaa. Kun kävi selväksi, että seuraavanakaan kesänä matkoja ei olisi luvassa, päätimme siirtyä vastustajan leiriin.

Luokkapetturi loikkaa

Suomen Työväen Urheiliitto perustettiin sisällissodan jälkeen vuonna 1919. Ennen sotaa työläistenkin seurat olivat kuuluneen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon, mutta SVUL erotti riveistään kapinaan osallistuneet seurat. Kemissä punaisten ja valkoisten, työväen ja porvareiden kahtiajako oli vielä 1980-luvulla vahvasti voimissaan.

Siirryimme kaverini kanssa Kemin Palloseuraan. KePS oli yksi niistä joukkueista, jotka olivat pesseet meidät mennen ja tullen edellisen kauden peleissä. Joukkueessa pelasi valmiiksi tuttuja poikia, joilta olimme kuulleet, että kesäisin oli aina tapana käydä jossakin turnausmatkalla.

Olin noin kymmenvuotias, mutta siirto joukkueiden välillä oli hoidettava protokollan mukaan. Täytyi tehdä viralliset siirtopaperit.

Kemin Innon taholta ilmoitettiin, että heillä olisi mahdollisuus evätä pelaamiseni uudessa seurassa seuraavalla kaudella, koska pelaajasiirtojen yhteydessä oli mahdollista soveltaa karenssisääntöä. Tähän ei sentään ryhdytty, vaikka edellisen seurani edustajia taatusti harmitti se, että minun ja kaverini lähdön myötä heillä ei olisi mitään joukkuetta seuraavana kesänä. Ymmärtääkseni Kemin Innolla ei tuon jälkeen ole ollut poikien tai miesten jalkapallojoukkuetta. Siltä osin osa seuran historiasta tuli ilmeisesti päätökseen.

Uuden seurani KePS:n harjoituksissa oli heti eri meininki. Valmentajat tiesivät, mitä tekivät. Toiminta oli määrätietoista. Minäkin opin oikeasti jotakin uutta jalkapallosta. Kesäksi oli kuin olikin luvassa turnausmatka Kokkolaan.

Minulle hankittiin Kemin Palloseuran verkkarit. Vaikka puku oli pääosin punainen, tunnistettiin työväenkaupungissa jo kaukaa, että vaatteiden sisältä löytyy vihollinen. KePS oli vihatun SVUL:n jäsenseura.

Harjoitusten ulkopuolella jatkoin jalkapalloharrastustani entiseen malliin. Pyöräilin usein lähimmälle jalkapallokentälle potkimaan. Pian seurasiirron jälkeen olin yksin Ritikan kentällä pallottelemassa, kun ohi pyöräili noin ikäiseni poika.

– Painu, porvari, omille kentillenne potkimaan, hän huusi minulle vihaisena.

Olin noin 10-vuotias. En ollut noihin aikoihin poliittisesti erityisen valveutunut. Olin toki tietoinen, että jotakin kahtiajakoa oli. Porvareistakin olin kuullut puhuttavan. Tiesin myös, että oli olemassa TUL ja SVUL. Minua ei oltu kuitenkaan aivopesty valmiiksi luokkasotaan. Pyöräilevä poika oli selvästi saanut räikeämmän punaisen kasvatuksen.

Minä olin 10-vuotias. Minusta oli tullut porvari. Luokkapetturi. Minä vain halusin Kokkolaan.

Lue myös:
Turhat luistimet

Aiheesta internetissä:
Wikipedia: Suomen Työväen Urheiluliitto

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

X