Teksti:
Jussi Korhonen
kitaroita-vessassa

Osa soittokamoista ja keikkahattu odottavat vähän käytetyssä vessassa parempia aikoja. Tätä kirjoitusta ei ole suunnattu ketään vastaan. En syytä ketään mistään. Totean tilanteen. 

Pitkä suhde on tullut päätökseen. Homma vain ei toimi. Isyys ja musiikki eivät minun kohdallani sopineet yhteen. En pysty panostamaan musiikkiin, eikä sitä kukaan tee minun puolestani.

Ennen lapsia koin olevani ensisijassa muusikko. Nyt olen ensin isä ja sitten muuta. Perhe on tärkein. Valitettavasti se tarkoittaa sitä, että rakkaasta harrastuksesta ja elämäntavasta on pitänyt luopua.

Minä en ole niin hyvä, että minua pyytämällä pyydettäisiin mihinkään soittamaan. Minun on järjestettävä soittotilaisuudet itse. Siihen ei ole nyt mahdollisuutta, enkä jaksa enää edes yrittää, koska pettymys on liian suuri, kun yritykset kerta toisensa jälkeen epäonnistuvat. En voi käydä katsomassa muiden keikkoja, koska ne tuovat mieleeni sen, että en voi enää itse tehdä samaa.

En myy soittimiani, ja maksan treenikämpän vuokraa, jotta voin säilyttää romujani siellä. En varmaankaan pysty lakkaamaan haaveilemasta, mutta odottamisen ja yrittämisen lopetan. Ehkä minä voin vielä palata asiaan joskus sitten, kun elämäntilanne on toisenlainen.

Mahdoton tehtävä

Laskeskelin viikonloppuna, että myöhemmin tänä kesänä tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun minulle ensimmäisen kerran annettiin rahaa soittamisesta. Ravintola maksoi 250 markkaa. Summa suoritettiin käteisellä eikä verokortteja kyselty. Hypähdyksestäni harmaaseen talouteen on kulunut jo sen verran aikaa, että uskallan asian myöntää. Kaipa tuollainen rikos on tässä ajassa vanhentunut?

Musiikki on antanut minulle paljon. Olen ladannut musiikkiin ajatuksia ja tunteita, joita en ole muuten osannut purkaa. Laulamalla, soittamalla ja lauluja tekemällä olen voinut sanoa asioita, joita en ole pystynyt muuten kertomaan. Musiikki on ollut ainoa sosiaalinen harrastukseni.

Kotona ei ole rauhaa soittaa, eikä se anna samaa kuin muiden kanssa soittaminen. Musisoin toki lasten kanssa, mutta se ei vastaa yhteissoittoa aikuisten ihmisten kanssa. Bändin on turha harjoitella, jos ei ole mitään, mitä varten harjoitella.

Olen ollut tekemisissä useammankin ohjelmatoimiston kanssa. Yritykset tienaavat sillä, että minä myyn keikat, ja ne sitten hoitavat provisiota vastaan laskutuksen ja palkanmaksun. Toisin sanoen ne toimivat jonkinlaisina tilitoimistoina. Siinä hommassa jotkut ovat toimineet hyvin, toiset huonosti. Keikkoja ei ole yksikään aktiivisesti myynyt.

Minä en ole sen sortin muusikko, jota juuri kysellään soittamaan. Näin käy korkeintaan muutaman kerran vuodessa, mutta muuten minun on järjestettävä soittotilaisuudet itse.

Keikkojen myyminen hoidetaan Suomessa puhelimitse. Se ei ole vaikeaa, mutta se on työlästä. Se vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä.

Reilut pari vuotta sitten edellisen koti-isyyteni aikana hoidettavia lapsia oli vasta yksi. Hänkin oli vielä niin pieni, että nukkui päivisin vähintään parit päiväunet. Torkkujen aikana minä soittelin ravintoloihin ja sovin keikkoja.

Nyt kun lapsia on kaksi, eikä rauhallisia hetkiä ole käytännössä ollenkaan, ei keikkamyynti käy päinsä. Sellaista rauhaa vain ei ole, että voisin soitella keikkapaikkoihin tai järjestellä muutakaan. Minulla ei ole aikaa eikä voimia olla primus motor.

Koko tämän toisen koti-isyyteni aikana olen soittanut yhdessä muiden kanssa alle kymmenen kertaa. Tämä pitää sisällään niin harjoitukset kuin keikatkin.

Ei kovin hyvä solisti

Minä olen kitaraa soittava solisti. Säestäväksi muusikoksi minua ei pyydetä, koska siihen hommaan on tarjolla paljon parempiakin musikantteja. En ole kyllä sellaiselle paikalle koskaan hakeutunutkaan.

Olen jo pitkään ollut tietoinen siitä, että minä en ole kovin hyvä muusikko. Olen ihan hyvä. Minulla on kuitenkin ollut mahdollisuus soittaa paljon itseäni parempien soittajien kanssa, jolloin bändit kokonaisuudessaan ovat olleet mainioita.

Hyvien muusikoiden kanssa on suuri ilo soittaa, mutta minulla ei ole tarjota heille keikkoja. Hyvät muusikot kelpaavat muillekin, joten silloinkin harvoin, kun minua pyydetään johonkin soittamaan, ei minulla ole bändiä.

Muusikoiden kuuluu soittaa. Lisäksi ihmisillä on muutakin ja tärkeämpääkin tekemistä kuin minun kanssani soittaminen.  En minä voi vaatia, että he pitäisivät kalenterinsa tyhjinä sitä varten, että jos vaikka pari kertaa vuodessa olisi keikka tarjolla.

Henkireikä on tukossa

Viime vuonna saatoin olla vielä välillä muusikko. Kuva: Eetu Ruonakoski

Viime vuonna saatoin olla vielä välillä muusikko. Kuva: Eetu Ruonakoski

Vihaan ilmaisua henkireikä, mutta juuri sellainen soittaminen ja keikkailu oli, kun olin edellisen kerran kotona lasta hoitamassa. Kotiarkea jaksoi mukavasti, kun aina oli odotettavissa esiintymisiä. Ne tarjosivat mahdollisuuden hypätä toiseen rooliin ja irtautua siitä samasta.

Nyt tuo henkireikä on tukossa. Luulin, että heinäkuussa olisi ollut viikonlopun mittainen keikkareissu Lappiin, mutta aiemmin tällä viikolla kävi ilmi, että sitä ei olekaan. Se oli ainoa minun oma juttuni näiden kolmen viimeisen koti-isäkuukauden aikana. Oli murskaavaa saada tietää, että sitäkään ei nyt ole.

Vaikka kuinka muistelen, en muista missä ja milloin olin viimeksi esiintymässä. Joskus talvella se oli. Huhtikuussa kirjoitin, että esitän seuraavalla keikalla tekemäni uuden kappaleen. Silloin ei käynyt mielessänikään, että seuraavaa keikkaa ei ehkä tulekaan. Nyt näyttää siltä, että talvinen esiintyminen, jota en edes muista, oli luultavasti tältä erää viimeinen.

Elämä ei ole muuttumassa aivan lähiaikoina sellaiseksi, että minulla olisi nykyistä enemmän mahdollisuuksia keikkamyyntiin. Minä en ole muuttumassa paremmaksi muusikoksi, joten minua ei nykyistä useammin mihinkään pyydetä.

Uusintalaskenta osoitti, että ensimmäisestä palkallisesta keikasta onkin vasta 24 vuotta. Laskin kyllä aikaisemminkin oikein mutta väärillä luvuilla, kun unohdin, että minähän täytän vasta ensi vuonna 38 vuotta. Melko kunnioitettava aika kuitenkin, vaikka ei ihan neljännesvuosisataa olekaan.

Olisi ollut hienoa, jos musiikki ja isyys olisivat voineet toimia rinnakkain. Se ei minun kohdallani onnistunut.

Kaduttaa, että en tehnyt viimeisestä keikasta erityisempää, että edes muistaisin sen. Näin pitkä suhde olisi ansainnut mieleenpainuvamman päätöksen.

Olen menettänyt musiikin. Ei se minua harmita. Se vituttaa. Byhyy.

*************

Päivitys: Rakkaat soittokaverit, tarkoitukseni ei ole syyttää teitä mistään tällä kirjoituksella. Olette kaikki loistavia ihmisiä. On ollut ilo soittaa ja viettää aikaa teidän kanssanne.

Lue myös:
Kuinka paljon lasta saa kehua?
Jo joutui armas oma aika

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

 

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Lue myös

Mainos

Mainos

Kommentointi

Laitapa linkki sun musaan!

On se kamalaa ihan 3kk elämästä lapsen ehdoilla.
Itse olen ollut kotona lasten ehdoilla jo yli neljä vuotta ja ihan helvetin ylpeä siitä, koska rakastan lapsiani ja sitä että voin heille tällaista elämää mahdollistaa. Ehkä isiltä puuttuu se hoivahöpökotonaolo geeni, mutta kurjan ruikuttavalta nää kirjoitukset kuulostaa kerta toisensa jälkeen.

3kk? Kai blogisti nyt sntään hieman pitempään on lasten kanssa ollut? Sitäpaitsi, aika herkällä tuntuu tuo sinun helvetinmoinen ylpeytesi olevan. Pitäisikö kuitenkin pikkuisen viettää sitä omaa elämääkin?

Militantti ”lasten ehdoilla” -elämä on eräs sairaimmista nyky-yhteiskunnan luomuksista. Sen vastakohta ei muuten automaatisesti ole heitteillejättö tai täydellinen lapsistaan vieraantuneisuus.

Pointsit blogistille rehellisyydestä ja sellaisen vitutuksen julkituonnista, joka varmasti pihisee monen hoivahöpökotimussukalapsenehdoilla-äitylinkin mielessä, vaikka ei nyt muusikko olisikaan.

Kiitos puolustuksen puheenvuorosta 🙂

Kyllä sinunkin pitäisi joskus päästä jossakin käymään. Yli neljä vuotta ilman mitään omia juttuja on jo pitkä aika.

Muilta osin en viitsi vastata, mutta ehkä minä taas joskus kirjoitan jonkun kivan jutun, jota kukaan ei lue.

Luulisin, että puolisoni ymmärtäisi sinua hyvin, jos lukisi tämän kirjoituksen! Hän nimittäin on ammattimuusikko, jolla ei ole lapsemme syntymän jälkeen (vähän alle 2 vuotta), ollut montakaan keikkaa. Hänelle musiikki on intohimo, juurikin se ”henkireikä”, mutta välillä hänkin on miettinyt lopettavansa. Olen muistuttanut, että tämä on ohimenevä vaihe, lapsi kasvaa koko ajan ja aikaa treenaamiseen ja säveltämiseen on koko ajan enemmän.

Mieheni on ollut koti-isänä viime syksystä saakka. Jossain vaiheessa hän päätti, että jättää musiikkihommat suosiolla tauolle siihen saakka, kunnes minun kesälomani alkaa. Ilmeisesti järjestely on toiminut, koska hän on ollut melko tuottelias sävellystyössään. Toki aikaa on edelleen liian vähän, kun on kaksi treenattavaa soitinta + biisien teko, ja ajanpuute ahdistaa häntä välillä todella paljon. Hän kuitenkin jaksaa vielä uskoa siihen, että hänen muusikkoutensa aika koittaa vielä.

Älä lopeta musiikkia, pidä tauko. Musiikki ei kuitenkaan jätä sinua lopullisesti rauhaan.

taaas en oo ajatellu että alakulosi johtuisi sukupuolesta vaan persoonasta. ja ihan samalla tavallahan äidellä on raskasta kotiäitinä.

Vastaa käyttäjälle Kaisa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X