Teksti:
Jussi Korhonen

juna-pakettijalka2Juhannuksen alla kävi hullusti. Sen seurauksena esikoisen jalka on ollut paketissa nyt puolitoista viikkoa.

Minulle tuli surku. Tyttö on aina ollut hyvin liikkuvainen. Olen tavannut naureskella, että sen jälkeen, kun hän oppi kävelemään, hän ei ole pysähtynyt. Itse asiassa meno oli melkoista jo ennen sitäkin.

Kerran, kun tyttö oli juuri oppinut konttaamaan, olin keittiössä hämmentämässä jotakin kastiketta. Keskityin keitokseen vain pienen hetken verran ja kun käänsin taas pääni, oli tyttö onnistunut jotenkin pääsemään ruokapöydälle. Sieltä hän iloisesti virnisteli.

– Heti alas sieltä! minä komensin hätääntyneenä, kunnes huomasin korjata: – Ei, vaan pysy juuri siinä, missä olet.

Liikkuminen loppui, kun jalka murtui. Yhtäkkiä kolme- ja puolivuotias oli taas riippuvainen meistä vanhemmista. Häntä täytyi kantaa ja työntää vaunuissa.

Hän oli juuri oppinut ajamaan pyörällä ilman apurattaita. Meillä oli tapana käydä iltaisin kahdestaan lenkillä: minä kävelin ja tyttö pyöräili. Monesti menimme lähimpään leikkipuistoon, jossa laskimme liukumäestä vuorotellen. Alhaalla ollut yritti aina keretä paloautolla – juoksemalla ja huutamalla piipaa – ylös ennen kuin toinen ehti laskea.

Minä ajattelin, että koko kesä meni pilalle: yksi niistä ihanista lapsuuden kesistä, joita ei ihmisen elämässä montaa ole. Yritin keksiä kaikkea mahdollista korvaavaa tekemistä, mutta se ei ollut helppoa.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että minä taisin olla enemmän surullinen kuin potilas itse. Ensimmäinen reaktioni oli hemmotella kaikilla keksimilläni tavoilla. Laitoin herkkuruokia, hain jäätelöä ja pukkasin vaunuilla juomaan lähikaupan pihalle pillimehua.

Tyttö itse oli koko ajan reipas, mutta kyllä hänenkin mielensä oli maassa. Oli surullista katsoa sitä vierestä, kun en oikein voinut tehdä mitään.

Hän istui ulkona hiekkalaatikolla tai keinussa, kun kaverit juoksentelivat ympäriinsä. Kaverit olivat tosin mukavia, kun tulivat aina välillä leikkimään sellaisia leikkejä, joissa ei tarvinnut liikkua niin paljoa.

Kun esikoinen oli ollut muutaman päivän paikoillaan, hän huomasi, että voi liikkua lyhyitä matkoja konttaamalla. Varsinaisesti maailma avautui uudelleen, kun hän sai kyynärsauvat. Värikkäiden keppien kanssa pystyi jälleen kävelemään.

– En minä ole mikään vauva. Ei minua tarvitse auttaa. Minä olen iso tyttö ja osaan kävellä itse. Vauvat konttaa, hän sanoi, kun tarjouduin kantamaan hänet huoneesta toiseen.

Oli hienoa nähdä, kun lapsi otti jälleen paikkansa isojen ihmisten joukossa ja oli ylpeä riippumattomuudestaan. Minäkin olin ylpeä hänestä. Oli melkein kuin olisin saanut uudestaan nähdä hänet ottamassa ensimmäisiä askeleitaan.

Lue myös:
Syntymäsepästä tulee mestari harjoittelemattakin
Mitä sieltä paketista löytyi?

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

X