Isät eivät kerro – eikä heitä kuulla

Jaa kaverilleTilaa Seura
Esikoisen vihreät kumisaappaat maksoivat vähän yli kaksikymppiä. Ostin ne ihan omilla rahoillani Prismasta. Jos keskittyisin "muissa jutuissani" yhteiskunnallisten asioiden sijaan lifestyleen, olisin saanut ne luultavasti jostakin ilmaiseksi ja pistäisin tähän linkin lahjoittajan nettisivuille.
Esikoisen vihreät kumisaappaat maksoivat vähän yli kaksikymppiä. Ostin ne ihan omilla rahoillani Prismasta. Jos keskittyisin "muissa jutuissani" yhteiskunnallisten asioiden sijaan lifestyleen, olisin saanut ne luultavasti jostakin ilmaiseksi ja pistäisin tähän linkin lahjoittajan nettisivuille.

Esikoisen vihreät kumisaappaat maksoivat vähän yli kaksikymppiä. Ostin ne ihan omilla rahoillani Prismasta. Jos keskittyisin ”muissa jutuissani” yhteiskunnallisten asioiden sijaan lifestyleen, olisin saanut ne luultavasti jostakin ilmaiseksi ja pistäisin tähän linkin lahjoittajan nettisivuille.

Minulle on tehty blogin vuoksi nyt kaksi tarjousta, joilla on pyritty saamaan näkyvyyttä liikeyritysten tuotteille. Toisesta olisin saanut ilmaisen lounaan ja toisesta tavaraa. Olen kieltäytynyt kummastakin tarjouksesta. Lounaalle olisi ollut satoja kilometrejä matkaa, ja tarjotun tavaran arvo ei vastaa edes sitä vaivaa, mitä asiasta laadittavat selvitykset verottajalle vaatisivat.

Toimittaja Maija Palmer kertoo Turun Sanomien kolumnissaan, että Englannissa yritykset metsästävät näkyvyyttä lahjomalla äitibloggaajia. Palmer pelkää, että näkyvyyttä myydään liian halvalla, ja että tällä tavalla äitiblogeista tulee ala, jossa naisilla teetetään työtä halvalla.

Hän kiittelee kuitenkin sitä, että blogit ovat tuoneet äitien äänet kuuluviin.

– Vaikka yksittäisen blogin aihe saattaa olla niinkin arkinen kuin vauvan oksennus, äiti-bloggareilla on – yhteisönä – suurempaa sanottavaa, Palmer kirjoittaa.

Isilläkin olisi tarina kerrottavanaan, mutta he eivät sitä kerro. Ehkä syynä tähän ovat juurikin olemattomat ansaintamahdollisuudet. Ehkä miehet eivät ole valmiita kertomaan tarinaansa ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi. Ne, jotka kertovatkin, tekevät sen pienempien yleisöjen vuoksi vielä äitejäkin halvemmalla. Ikävintä on, että isien tarinat jäävät kuulematta.

Vähän vertaisia

Maija Palmer kertoo kolumnissaan, että Englannin suurimmassa äitibloggaajaverkostossa on yli kuusituhatta jäsentä. Koko maailman suurimmassa isäbloggaajaverkostossa on jäseniä 809. Kyseessä on Facebook-ryhmä Dad Bloggers. Suurin osa sen jäsenistä on Yhdysvalloista, missä mammablogit ovat Palmerin mukaan vielä isompi juttu kuin Englannissa.

Isäblogit ovat maailmanlaajuisestikin hyvin marginaalinen ilmiö. Ymmärtääkseni osa amerikkalaisista kollegoistani tienaa blogeillaan ihan mukavasti, mutta suurin osa kertoo tarinoitaan ilmaiseksi pienelle yleisölle, joka koostuu usein toisista isäbloggaajista.

Uskallan väittää, että bloggaavat isät tienaavat vielä heikommin kuin äidit. Siinä missä äitibloggaajat saavat lukijoita pelkästään valtavasta määrästä toisia äitibloggaajia, joiden kanssa kokemuksia jakaa, ei isillä samanlaista vertaisryhmää ole. Vähän lukijoita tarkoittaa vähän tuloja.

Suomessa aktiivisia isäbloggaajia on vain muutama. Käsittääkseni ainoastaan Isyyspakkauksella on sen verran lukijoita, että se on kaupallisesti kiinnostava. Meidän muutaman muun blogeissa ei juuri raha pyöri.

Minä olen siitä onnellisessa asemassa, että kirjoitan blogiani Suomen suurimman vanhemmuusmedian huomassa. Saan edes pientä palkkiota blogistani, mutta valtavan suuri osa isäbloggaajista ei tienaa Suomessa tai muuallakaan mitään. Ei edes Amerikassa.

Pelkästään Suomessa blogeillaan tienaavia äitejä on lukuisia.

Tavallisen isän tavallinen tarina ei ole kiinnostava

Tarkempi kurkistus äiti- ja isäblogeihin kertoo, että suosituimmat kirjoittajat keskittyvät vanhemmuutta näkyvämmin aivan muihin asioihin. Jotkut kertovat muodista, toiset kosmetiikasta, kolmannet sisustuksesta ja eräiden intohimona ovat kauniit ja trendikkäät ruoka-annokset. Se on sitä lifestyleä. Lapset ja kirjoittajan rooli vanhempana ovat sivuosissa.

Se on viisasta: lifestyle vetää lukijoita ja aihepiiriin on luontevaa yhdistää enemmän tai vähemmän rahakkaita kaupallisia yhteistöitä. En moiti lifestylebloggaajia. Monet heistä tekevät juttunsa hyvin taitavasti ja viihdyttävästi. Ei ole ihme, että heidän blogeillaan on valtavat lukijamäärät.

Minunkaan ei kannattaisi isäblogata. Varsinkaan itseäni tai perhettäni koskevista asioista ei oikeastaan maksaisi vaivaa kirjoittaa ollenkaan: niillä jutuilla on useimmiten niin vähän lukijoita, että voisin melkeinpä kertoa samat asiat puhelimitse yksitellen kaikille kiinnostuneille. Kolmenkymmenen luetuimman blogikirjoitukseni joukossa on vain viisi päivitystä, jotka käsittelevät jollakin tavalla minun omia kokemuksiani isänä. Syynsä on varmasti silläkin, millä tavalla minä tarinoita kerron.

Valitettavasti lifestylen piiriin laskettavat asiat eivät minua juuri kiinnosta. Onhan minulla ja lapsilla vaatteita, mutta minusta merkittävämpää on se, mitä me teemme ja koemme kuin se, mitä meillä on yllämme – puhumattakaan siitä, minkä merkkinen mikäkin rytky on tai mistä se on hankittu. Minun muut juttuni koskevat useimmiten yhteiskunnallisia asioita ja ovat sitä naivia paatosta.

Äidit lukevat toisten äitien juttuja. Isät eivät ole blogeista kiinnostuneita. Muutaman kuukauden bloggaamisen jälkeen on käynyt selväksi, että isyys ei ole sellainen aihe, jolla voisin saavuttaa sellaista yleisöä, että siitä kirjoittamisessa olisi koskaan taloudellisesti suuremmin järkeä.

Mutta minä haluan kertoa sitäkin tarinaa.

Tarina on banaali (käytän tässä siekailematta ns. sivistyssanaa, koska tiedän, mitä se tarkoittaa, eikä tätäkään kirjoitusta itseni lisäksi moni muu lue), mutta se ansaitsee muuttua kirjaimiksi. Se on tärkeä minulle, vaikka lukijoita se ei kiinnostakaan. Vielä tärkeämmäksi se muuttuisi, jos muutkin isät vaivautuisivat kirjoittamaan tarinansa ja kokonaisuus kasvaisi kollektiiviseksi kertomukseksi – kuten äitiblogien kohdalla on käynyt.

Tarinan banaalius on se suuri totuus, joka pitäisi kertoa. Vanhemmuus on arkinen mutta uskomattoman rikastuttava kokemus. Se on sitä kenelle hyvänsä, joka siihen paneutuu. Vanhemman sukupuolella ei ole siinä suhteessa merkitystä.

Aion kertoa jatkossakin pieniä tarinoita minun ja perheeni elämästä. Osa niistä on kauniita, vaikka tiedän, että mitä henkilökohtaisemman ja kauniimman asian elämästä kerron, sitä vähemmän sillä on lukijoita.

Aion kirjoittaa myös siitä, jos minua harmittaa. Sellaiset tarinat voivat itse asiassa kerätä jopa lukijoita. Olisi viisasta kertoa vielä nykyistäkin enemmän niistä asioista, jotka ottavat päähän. Mutta ei se olisi totta. Suurimman osan ajasta minä olen hyvin onnellinen ja ihmeissäni kaikesta siitä mahtavuudesta, mitä elämä pienten ihmisten kanssa on.

Se on se totuus, jonka haluaisin ihmisten kuulevan. Se on se totuus, jonka toivoisin kannustavan vielä useamman isän vielä isompaan rooliin lastensa arjessa.

Vanhemmuus ei ole pelkästään äitien asia, vaikka niin saattaisi blogien perusteella kuvitella. Yhä useampi isä on aktiivisesti ja äidin kanssa tasavertaisesti mukana jälkikasvunsa elämässä. Kyse ei ole edes tasa-arvosta vaan siitä, että se on oikein lapsia kohtaan.

Kirjoitan jatkossakin myös aivan muista asioista kuin omista kokemuksistani vanhempana. Kaikessa itserakkaudessani haluan, että kirjoituksiani luetaan. Sen vuoksi perheeni tai vanhemmuuteni eivät ole useammin minunkaan kirjoitusteni pääosissa. Niillä muilla jutuilla minä saatan saada kerättyä jopa jonkunlaisen yleisön ajatuksilleni.

Lue myös:

Verokarhu ja lahjaton bloggaaja

Mällit naamalle

Aiheesta internetissä:

Maija Palmer / Turun Sanomat: Blogikirjoittaminen – enemmän työtä kuin harrastus?

Dad Bloggers

Isyyspakkaus

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

Jaa kaverilleTilaa Seura

Yhteistyössä

Kommentointi

Pakko kommentoida tähän kaupallisten voimien riepottelemana äitibloggaajana jonka blogissa sivuosaa esittää äitiys ja lapset. 😀

Luulen, että kyseessä on enemmänkin sukupuolierot: meille tulee sekä ”miesten”- että naistenlehtiä, ja vain viimeksi mainituissa on traagisia selviytymistarinoita, kosmetiikkavinkkejä ja ihan sairaasti mainoksia. Minä olen itse lukenut blogeja kauan ennen kuin aloin kirjoittamaan omaa sellaista, ja esimerkiksi naisten pitämiä muotiblogeja on paljon, paljon, paljon enemmän kuin miesten muotiblogeja. Luulen, että äitiblogien suosioon ja kulutukseen isäblogeihin nähden liittyvät monet asiat, mutta pääasiassa se, että jo tilastojenkin valossa naiset hoitavat lapsia miehiä useammin kotona ja vastaavat paitsi lapsista, myös lastentarvikehankinnoista. Kun ensimmäistä kertaa odotin lasta, koin muut raskausblogit mielettömänä vertaistuen lähteenä, koska oppikirjamaisten vauvaoppaiden sijaan saatoin lukea jonkun henkilökohtaisista ajatuksista samassa elämäntilanteessa. Ja vaikka mieheni odotti ja odottaa nytkin yhtä lailla kanssani, ei hän ole järin kiinnostunut esimerkiksi raskausajan seulonnoistani tai raskausmahan kasvusta – toisin kuin niin monet samassa tilanteessa elävät lukijani. Ehkä itse koen, että voin jakaa blogissa niitä asioita, jotka eivät kiinnosta sitä tärkeintää sosiaalista (aikuis-)kanavaani, miestäni. Ja kun on riittävän kauan kotona, oppii ajattelemaan kumisaappaiden hankintaakin ihan erilaisella tavalla, hahah!

Mielestäni on kuitenkin varsin harmillista, ettei isäblogeille ole muita isä-lukijoita. Siis sitä kultaakin kalliimpaa vertaistukea. Itse olen viihtynyt blogisi parissa juuri siksi, että näkökulmasi on omaani verrattuna niin erilainen, ja koen, että voin ammentaa siitä jonkinlaista ymmärrystä sille meillä asuvalle miehelle, joka ei voinut ensimmäisellä synnytyskerralla ymmärtää, miksen voi soittaa puhelinoperaattorin asiakaspalveluun supistusten välin ollessa kolme minuuttia. 😀 Pidä siis vain lippu korkealla, markkinavoimia ja suuria massoja tai ei!

Juu, rupesin tässä tämän julkaistuani itsekin miettimään sitä miesten- ja naistenlehtien eroa. Samoista syistä näissä blogeissakin hommat mennee niin kuin menee. Joillakin tarinoilla on arvoa ja toisilla ei, vaikka ne eivät sen huonompia tai parempia olisikaan.

Osuit mielestäni asian ytimeen. Tavallisen isän tavallinen tarina ei ole kiinnostava.

Joskaan ei sen kiinnostavampi ole myöskään tavallisen äidin tavallinen tarina, mikäli sillä tavallisella isällä/äidillä ja hänen tavallisella tarinallaan tarkoitetaan sitä, missä blogipostauksen valokuvat ovat tyyliin: lapsi edestä, lapsi takaa, lapsi istuu, lapsi makaa ja tekstin sisältö kertoo siitä, miten lapsi on ollut liukumäessä ja miten sen jälkeen perhe on syönyt jäätelöä ja sitten olikin jo päiväunien aika.

Kuulostaahan tuo ihan mukavalta, mutta kyllä sen sisällön pitäisi vähän muutakin olla, kuin niitä metsäretkiä lähimetsikköön ja sämpylän leipomista aamutuimaan, jotta se olisi kiinnostavaa luettavaa. Tuo kun on sitä aivan samaa perusarkea, mitä meistä melko moni lastensa kanssa elää joka ikinen päivä. Omien lasten kohdalla ja kanssa tuosta kaikesta toki nauttii. Mutta nautinto ei riitä niin pitkälle, että kiinnostuisin lukemaan siitä ihan samanlaisesta, tavallisesta arjesta jonkun täysin tuntemattoman perheen kohdalla.

Tai näin siis itse ajattelen. Varmasti löytyy heitäkin, jotka nimenomaan ovat kiinnostuneita jonkun tietyn ihmisen elämästä, vaikka siinä ei mitään ihmeellistä koskaan tapahtuisikaan. Itse en kuitenkaan osaa nähdä siinä sen kummempaa hohtoa, joten ”tavalliset” blogipostaukset eivät jaksa kiinnostaa, on siellä näppiksen takana niitä kirjaimia ollut naputtelemassa sitten perheen äiti tai isä.

Jotta blogin kirjoittajan ja hänen perheensä arjesta kertovat tarinat olisivat riittävän kiinnostavia luettavaksi, niissä pitää olla oikeaa ja aitoa sisältöä. Ei siis vain sitä hiekkalaatikkoa, bussimatkaa ja lähimetsää. Blogiin pitäisi tuoda itsestään vähän (tai oikeastaan aika paljonkin) enemmän, kuin vain se pintaraapaisu ja kuorrute. Meistä kenenkään elämä ei ole vain ruusuilla tanssimista, vaan kaikkien elämässä on myös se varjoisampi puoli. Ja sen pitäisi näkyä tuolloin myös blogissa, riittävän rehellisellä otteella.

Moniko on tähän valmis?

Olen lukenut arviolta 5-6 postaustasi. Kuulostaa ehkä vähältä, mutta se on noin puolet enemmän, kuin mitä olen klikannut uudelleen auki muita kaksplussan blogeja. Voit itse päättää ajatteletko lasin nyt tässä kohtaa olevan puoliksi tyhjä-, vai täynnä.

Paras ja mieleenpainuvin postauksesi alkoi otsikolla: Saako tätä sanoa ääneen?
Tuon postauksen sisältö on juuri sitä tavallista elämää, jota blogisisältönä hetki sitten hieman mollasin. Mutta kun tuossa tekstissä on tuotu esiin se elämän suola, eikä vain sitä ikuista siirappisokeria, mitä tuodaan lähes kaikissa blogeissa esiin.

Kerroit, että suurimman osan ajasta olet hyvin onnellinen ja ihmeissäsi kaikesta siitä mahtavuudesta, mitä elämä pienten ihmisten kanssa on. Ja että se on sitä, mitä haluat tuoda blogissasi esiin. Ajatuksena ihan kiva ja kaunis, mutta en sitten niin millään osaa nähdä itseäni lukemassa tarinoita pulkkamäkiretkestä tai uintireissusta, mikäli tekstissä ei ole sen tähdellisempää sisältöä, kuin todella vain tarina lapsen tavallisesta päivästä ja tuon samaisen lapsen onnellisesti vanhemmasta. Ehkä, jos tarina on oikein hyvällä otteella kirjoitettu, saattaisin sitä jopa käydä kurkkaamassa. Mutta on vaikea kuvitella, että jaksaisin lukea vastaavia tarinoita kovinkaan montaa, olkoot se sitten ihan millaisella otteella tahansa kirjoitettu.

Julkisen blogin kohdalla idea tosiaan lienee se, että blogilla on myös lukijoita. Mutta miten pitkältä niitä lukijoita sitten lähtee kalastelemaan? Sitä kannattaa jokaisen bloggaajan ihan rauhassa pohtia. Toki he, joille blogi tuo myös leipää pöytään, joutunevat heittelemään verkkoja vähän vieraammillekin vesille. Mutta kyllä siitä omasta linjasta kannattaa kuitenkin pitää kiinni.

Mitä sitten, jos minä en ole järin kiinnostunut lukemaan sitä, mitä lastesi kanssa päivisin puuhaat. Ehkä joku toinen on. Ja vaikka ei olisikaan, niin entäs sitten? Jos kuitenkin haluat siitä aiheesta kirjoittaa, niin sitten kirjoitat ja piste. Loppukädessä sitä kun kuitenkin kirjoittaa itselleen. Kyllä siitä silloin nauttiakin pitää 🙂

Kiitos paljon kommentista. Siinä on paljon ajattelemisen aihetta.

Olen miettinyt olisiko yksi syy isyysblogien vähyyteen ainakin suomessa se että suomalaiset miehet ovat juroja ja tätä blogiaihetta pidetään lällynä? Itse aloin pitämään päiväkirjatyyppistä blogia raskausaikana lähinnä siitä syystä että kaikkea arjen pieniä asioita ja ehkä isompiakin tähtihetkiä vauvan kanssa unohtuu ajan myötä ja näin ne muistot pysyvät ainakin tekstin muodossa tallessa.

Voi olla. Isäblogit ovat harvinaisia koko maailmassa, joten pelkästään Suomea tämä ei kosketa.

Sinun blogiasi en ollut aikaisemmin huomannutkaan. Hauskoja juttuja!

Minäkin rupesin pistämään kaikenlaista muistiin, kun eka lapsi syntyi. Vauva-ajan esikoinen on varmasti dokumentoiduin tapaus historiassa. Sitten se jäi hiljalleen vähemmäksi, mutta koko ajan on jotain muistiinpanoja tullut tehtyä. Varsinkin sen jälkeen, kun toinen lapsi syntyi, on elämä ollut niin hektistä, että yksityiskohdat unohtuisi varmasti. Minun muistini toimii sillä tavalla, että jo pelkästään se, että kirjoitan jonkun asian, auttaa minua muistamaan – ei tarvi välttämättä edes lukea sitä muistiinpanoa.

Tästä blogista tuli nyt vähän toisenlainen muistelo kuin niistä yksittäisistä, aika privaateista muistiinpanoista. En tiedä sitten, kuinka ilolla luen näitä mietteitä joskus vuosien päästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X