Isät eivät kerro - eikä heitä kuulla
Minulle on tehty blogin vuoksi nyt kaksi tarjousta, joilla on pyritty saamaan näkyvyyttä liikeyritysten tuotteille. Toisesta olisin saanut ilmaisen lounaan ja toisesta tavaraa. Olen kieltäytynyt kummastakin tarjouksesta. Lounaalle olisi ollut satoja kilometrejä matkaa, ja tarjotun tavaran arvo ei vastaa edes sitä vaivaa, mitä asiasta laadittavat selvitykset verottajalle vaatisivat.
Toimittaja Maija Palmer kertoo Turun Sanomien kolumnissaan, että Englannissa yritykset metsästävät näkyvyyttä lahjomalla äitibloggaajia. Palmer pelkää, että näkyvyyttä myydään liian halvalla, ja että tällä tavalla äitiblogeista tulee ala, jossa naisilla teetetään työtä halvalla.
Hän kiittelee kuitenkin sitä, että blogit ovat tuoneet äitien äänet kuuluviin.
– Vaikka yksittäisen blogin aihe saattaa olla niinkin arkinen kuin vauvan oksennus, äiti-bloggareilla on – yhteisönä – suurempaa sanottavaa, Palmer kirjoittaa.
Isilläkin olisi tarina kerrottavanaan, mutta he eivät sitä kerro. Ehkä syynä tähän ovat juurikin olemattomat ansaintamahdollisuudet. Ehkä miehet eivät ole valmiita kertomaan tarinaansa ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi. Ne, jotka kertovatkin, tekevät sen pienempien yleisöjen vuoksi vielä äitejäkin halvemmalla. Ikävintä on, että isien tarinat jäävät kuulematta.
Vähän vertaisia
Maija Palmer kertoo kolumnissaan, että Englannin suurimmassa äitibloggaajaverkostossa on yli kuusituhatta jäsentä. Koko maailman suurimmassa isäbloggaajaverkostossa on jäseniä 809. Kyseessä on Facebook-ryhmä Dad Bloggers. Suurin osa sen jäsenistä on Yhdysvalloista, missä mammablogit ovat Palmerin mukaan vielä isompi juttu kuin Englannissa.
Isäblogit ovat maailmanlaajuisestikin hyvin marginaalinen ilmiö. Ymmärtääkseni osa amerikkalaisista kollegoistani tienaa blogeillaan ihan mukavasti, mutta suurin osa kertoo tarinoitaan ilmaiseksi pienelle yleisölle, joka koostuu usein toisista isäbloggaajista.
Uskallan väittää, että bloggaavat isät tienaavat vielä heikommin kuin äidit. Siinä missä äitibloggaajat saavat lukijoita pelkästään valtavasta määrästä toisia äitibloggaajia, joiden kanssa kokemuksia jakaa, ei isillä samanlaista vertaisryhmää ole. Vähän lukijoita tarkoittaa vähän tuloja.
Suomessa aktiivisia isäbloggaajia on vain muutama. Käsittääkseni ainoastaan Isyyspakkauksella on sen verran lukijoita, että se on kaupallisesti kiinnostava. Meidän muutaman muun blogeissa ei juuri raha pyöri.
Minä olen siitä onnellisessa asemassa, että kirjoitan blogiani Suomen suurimman vanhemmuusmedian huomassa. Saan edes pientä palkkiota blogistani, mutta valtavan suuri osa isäbloggaajista ei tienaa Suomessa tai muuallakaan mitään. Ei edes Amerikassa.
Pelkästään Suomessa blogeillaan tienaavia äitejä on lukuisia.
Tavallisen isän tavallinen tarina ei ole kiinnostava
Tarkempi kurkistus äiti- ja isäblogeihin kertoo, että suosituimmat kirjoittajat keskittyvät vanhemmuutta näkyvämmin aivan muihin asioihin. Jotkut kertovat muodista, toiset kosmetiikasta, kolmannet sisustuksesta ja eräiden intohimona ovat kauniit ja trendikkäät ruoka-annokset. Se on sitä lifestyleä. Lapset ja kirjoittajan rooli vanhempana ovat sivuosissa.
Se on viisasta: lifestyle vetää lukijoita ja aihepiiriin on luontevaa yhdistää enemmän tai vähemmän rahakkaita kaupallisia yhteistöitä. En moiti lifestylebloggaajia. Monet heistä tekevät juttunsa hyvin taitavasti ja viihdyttävästi. Ei ole ihme, että heidän blogeillaan on valtavat lukijamäärät.
Minunkaan ei kannattaisi isäblogata. Varsinkaan itseäni tai perhettäni koskevista asioista ei oikeastaan maksaisi vaivaa kirjoittaa ollenkaan: niillä jutuilla on useimmiten niin vähän lukijoita, että voisin melkeinpä kertoa samat asiat puhelimitse yksitellen kaikille kiinnostuneille. Kolmenkymmenen luetuimman blogikirjoitukseni joukossa on vain viisi päivitystä, jotka käsittelevät jollakin tavalla minun omia kokemuksiani isänä. Syynsä on varmasti silläkin, millä tavalla minä tarinoita kerron.
Valitettavasti lifestylen piiriin laskettavat asiat eivät minua juuri kiinnosta. Onhan minulla ja lapsilla vaatteita, mutta minusta merkittävämpää on se, mitä me teemme ja koemme kuin se, mitä meillä on yllämme – puhumattakaan siitä, minkä merkkinen mikäkin rytky on tai mistä se on hankittu. Minun muut juttuni koskevat useimmiten yhteiskunnallisia asioita ja ovat sitä naivia paatosta.
Äidit lukevat toisten äitien juttuja. Isät eivät ole blogeista kiinnostuneita. Muutaman kuukauden bloggaamisen jälkeen on käynyt selväksi, että isyys ei ole sellainen aihe, jolla voisin saavuttaa sellaista yleisöä, että siitä kirjoittamisessa olisi koskaan taloudellisesti suuremmin järkeä.
Mutta minä haluan kertoa sitäkin tarinaa.
Tarina on banaali (käytän tässä siekailematta ns. sivistyssanaa, koska tiedän, mitä se tarkoittaa, eikä tätäkään kirjoitusta itseni lisäksi moni muu lue), mutta se ansaitsee muuttua kirjaimiksi. Se on tärkeä minulle, vaikka lukijoita se ei kiinnostakaan. Vielä tärkeämmäksi se muuttuisi, jos muutkin isät vaivautuisivat kirjoittamaan tarinansa ja kokonaisuus kasvaisi kollektiiviseksi kertomukseksi – kuten äitiblogien kohdalla on käynyt.
Tarinan banaalius on se suuri totuus, joka pitäisi kertoa. Vanhemmuus on arkinen mutta uskomattoman rikastuttava kokemus. Se on sitä kenelle hyvänsä, joka siihen paneutuu. Vanhemman sukupuolella ei ole siinä suhteessa merkitystä.
Aion kertoa jatkossakin pieniä tarinoita minun ja perheeni elämästä. Osa niistä on kauniita, vaikka tiedän, että mitä henkilökohtaisemman ja kauniimman asian elämästä kerron, sitä vähemmän sillä on lukijoita.
Aion kirjoittaa myös siitä, jos minua harmittaa. Sellaiset tarinat voivat itse asiassa kerätä jopa lukijoita. Olisi viisasta kertoa vielä nykyistäkin enemmän niistä asioista, jotka ottavat päähän. Mutta ei se olisi totta. Suurimman osan ajasta minä olen hyvin onnellinen ja ihmeissäni kaikesta siitä mahtavuudesta, mitä elämä pienten ihmisten kanssa on.
Se on se totuus, jonka haluaisin ihmisten kuulevan. Se on se totuus, jonka toivoisin kannustavan vielä useamman isän vielä isompaan rooliin lastensa arjessa.
Vanhemmuus ei ole pelkästään äitien asia, vaikka niin saattaisi blogien perusteella kuvitella. Yhä useampi isä on aktiivisesti ja äidin kanssa tasavertaisesti mukana jälkikasvunsa elämässä. Kyse ei ole edes tasa-arvosta vaan siitä, että se on oikein lapsia kohtaan.
Kirjoitan jatkossakin myös aivan muista asioista kuin omista kokemuksistani vanhempana. Kaikessa itserakkaudessani haluan, että kirjoituksiani luetaan. Sen vuoksi perheeni tai vanhemmuuteni eivät ole useammin minunkaan kirjoitusteni pääosissa. Niillä muilla jutuilla minä saatan saada kerättyä jopa jonkunlaisen yleisön ajatuksilleni.
Lue myös:
Verokarhu ja lahjaton bloggaaja
Aiheesta internetissä:
Maija Palmer / Turun Sanomat: Blogikirjoittaminen – enemmän työtä kuin harrastus?
*************
Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä
Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla
Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed