Mitä sieltä paketista löytyi?

Previously on Isän pikajuna: Kolme- ja puolivuotiaan esikoisen jalka pantiin pakettiin, kun se murtui juhannuksen alla. Ajattelin, että koko kesä on pilalla.

Olin väärässä. Ylireagoin ja tulkitsin tilanteen pahemmaksi kuin se olikaan. Nyt tapahtuneesta on kulunut pian kolme viikkoa, ja tyttö kulkee jo melkein normaalisti. Ensin hän keksi ruveta liikkumaan konttaamalla. Sitten hän sai kyynärsauvat, joiden käytön hän oppi ennätysajassa. Pian tyttö käveli jo ilman sauvoja. Nyt jalassa ei ole enää kuin side.

Minä kuvittelin, että kesäkuinen iltauintiretki jäi tämän suven viimeiseksi. Väärässä olin siinäkin. Koko jalkapakettiajan on ollut niin kylmää, että uimaan ei olisi menty muutenkaan. Kun ilmat viimein uudelleen lämpenivät, ei jalka enää polskimista haitannut. Yhtään uimaretkeä ei sen vuoksi jäänyt tekemättä.

Tapahtuma vaikutti kuitenkin elämään.

Ensi alkuun tyttö oli avuton. Häntä piti kantaa ja auttaa muutenkin kaikessa. Syöminen ja nukkuminen onnistuivat, mutta likimain kaikessa muussa piti jonkun avittaa. Yhdeksi auttajaksi kasvoi meidän vauva, potilaan kaksivuotias pikkusisko.

Esikoinen on puolitoistavuotiaasta saakka saanut kuulla, kuinka siskon kanssa täytyy olla varovainen: ei saa leikkiä liian rajuja leikkejä, pitää varoa kaatamasta ja niin edelleen. Nyt roolit vaihtuivat. Kuopuksen piti opetella, että isosiskon kipeää jalkaa on varottava, eikä sama vanha hilluminen muutenkaan enää käynyt. Sen hän oppi hyvin nopeasti, eikä asiasta tarvinnut edes muistuttaa kovin usein.

Muutenkin pieni taapero rupesi ottamaan siskon tarpeet huomioon uudella tavalla. Hän kantoi leluja, kun tiesi, että toinen ei niitä itse voi hakea. Kun lähdettiin ulos, hän toi siskolle vaatteet ja jopa auttoi niiden pukemisessa.

Kun minä viimeistelin esikoisen pukeutumista, veteli apuri itselleen vaatteet päälle vähin äänin, huomaamatta ja vieläpä pääsääntöisesti oikein. Sukat eivät olleet välttämättä samaa paria, mutta olivatpa kuitenkin. Jopa kengät menivät useimmiten oikeisiin jalkoihin. Tuollaista koko varustuksen pukemista minä en ollut hänen koskaan ennen nähnyt tekevän – varsinkaan ilman minkäänlaista turhautunutta ääntelyä.

Esikoinen menetti paljon huomiota, kun pikkusisko syntyi. Sen jälkeen hän on joutunut monissa asioissa pärjäämään itsekseen tai ainakin odottelemaan apua. Hienosti hän on oppinut kaikenlaista tekemäänkin. Nyt oli kuopuksen vuoro tehdä itse tai odotella.

Kun jalka parani, ei apu enää tervehtyneelle tytölle kelvannut, joka oli taas ylpeä siitä kaikesta, mitä osasi ja pystyi tekemään. Hän oli taas iso tyttö. Sieltä jalkapaketista löytyi kuitenkin toinenkin iso tyttö, joka osaa paljon enemmän kuin olen tiennytkään.

Hienointa oli nähdä, kuinka tytöt olivat ruvenneet auttamaan toisiaan. Seurailin esimerkiksi jokunen päivä sitten salaa heidän pukeutumistaan. Isosisko auttoi pikkusiskolle sukat paremmin jalkaan, ja sitten he yhdessä nykersivät toistensa takkien vetoketjuja kiinni. Tällaista yhteistyötä en ole heiltä ainakaan näin paljoa ennen tapaturmaa nähnyt.

Maailmassa on ehkä vähän helpompi pärjätä, kun on sisko kaverina.

On minulla aika hienoja tyttöjä.

Lue myös:
Näin niitä muistoja tehdään
Paljastava puolialastonkuva (kun ei huvita kirjoittaa)
Uudet ensiaskeleet
Syntymäsepästä tulee mestari harjoittelemattakin