Vihaatko sinäkin Cheekiä?
Cheek on ylimielinen öykkäri, joka leuhottaa autoillaan, kultalevyillään ja yleensä menestyksellään.
Cheek ei ole ihminen. Hän on ilmiö, brändi. Siihen kuuluvat muovinen ulkokuori ja kiiltelevät hampaat, luonnottoman näköiset naisseuralaiset ja kalliit puitteet. Se rakentuu härskin keinotekoisen julkisuudenhallinnan päälle. Julki pääsevät vain laskelmoidut viestit, jotka edistävät bisnestä. Ja kun viestejä annetaan, media on aivopesty toitottamaan mainokset kuluttajille toivotussa muodossa.
Cheekiä esittää mies nimeltä Jare Tiihonen. Hän on luonut hahmon omaksi kuvakseen, mutta tehnyt siitä todellisuutta myyvemmän. Tarinat kovasta lapsuudesta tuovat särmää sankarin muuten puhtoiseen julkisivuun.
Cheek on julkikokoomuslainen. Menestystä ei peitellä, vaan se on tärkeä osa hahmon viehätysvoimaa. Cheek on rikkaampi ja siksi parempi kuin me muut. Cheek on kansanedustaja Timo Heinosen (kok) kulttuurikummi. Cheek ja ehkä ooppera vastaavat Heinosen ja muun kokoomuksen käsitystä kulttuurista. Cheek on vieraillut tasavallan presidentti Sauli Niinistön isännöimillä itsenäisyyspäivän juhlilla ja jopa riimitellyt juhlista lähetetyssä televisio-ohjelmassa.
Cheek konsertoi loppuunmyydyllä stadionilla ja hänen levynsä myyvät kultaa, ehkä platinaa. Hänen hittinsä soivat radiokanavilla taukoamatta ja seuraavat ihmisiä korvamatoina.
Oikeasti Cheekin räppäämät lyriikat ovat kuraa. Ne ovat latteita itsestäänselvyyksiä, joita kultapoika lausuu kehnosti geneerisen jyystön säestyksellä. Ulkokultaiseen kokonaisuuteen syvällisempi sanoma ei sopisi, ja taitavasti luodun hahmon suuhun ei sellaista ole aseteltu.
Lopullisen läpimurtonsa Cheek teki Vain elämää -televisio-ohjelmassa, jossa hän onnistui hurmaamaan olemuksellaan katsojat. Nimi jäi mieleen. Mummotkin tietävät Cheekin: se on se kiva poika, joka on kovalla työllä ansainnut menestyksensä.
Musiikki on vain sivujuonne ilmiössä, jonka Suomen kansa tuntee Cheekinä.
Minun mielestäni Cheek on vastenmielinen, lipevä ja teolliselta tuoksahtava ilmiö ajassa, jossa ihminen ja aitous ovat kansan kollektiivisessa arvoasteikossa kaukana kärjestä.
*************
Tuon kaiken kirjoitin ulkomuistista. Kävin vasta kirjoitettuani katsomassa Wikipediasta, että Cheekin oikea nimi todellakin on Jare Tiihonen, etten olisi kaatanut kaikkea antipatiaani väärän henkilön niskaan. Muita tietoja en jaksa tarkistaa. Korjatkoon joku, jos olen väärässä.
Oikeasti minä en tiedä mitään Cheekistä. En ole varsinaisesti seurannut hänen uraansa: kaikki nuo tiedot ovat tarttuneet päähäni ohimennen. En ole katsonut Vain elämää -ohjelmaa. Linnan juhlien televisioinnissa näin pätkän hänen riimittelyään.
Markkinointi on ollut onnistunutta: tunnen tuotteen, vaikka en ole siitä aktiivisesti tietoa hakenut. Mielikuvani ei ole luultavasti aivan se, mitä ostopäätöksien metsästäjät haluaisivat, mutta jo sekin on voitto, että minulle on muodostunut vahva mielipide.
En ole koskaan kuullut Cheekin musiikkia. Olen saattanut sitä toki kuulla radiosta tai telkkarista, mutta en ole tiennyt sitä hänen esittämäkseen. Arvelen musiikin olevan kehnoa ihan vain sen vuoksi, että kaikki muu tietoni artistista on tehnyt hänestä vastenmielisen.
En tiedä, oliko Cheekillä kova lapsuus. Kuvittelen jostakin otsikosta näin lukeneeni. Ainakin se sopisi mielikuvaani hänestä ja hänen tarinastaan.
Mutta miksi ihmeessä minä vihaan Cheekiä? Johtuuko se siitä, että hän on menestynyt ja minä en? Johtuuko se siitä, että en yleensä ottaen pidä hip hopista? Johtuuko se siitä, että hän veljeilee kokoomuslaisten kanssa?
En ole koskaan tavannut Jare Tiihosta. En tiedä, onko hän lopulta kuitenkin sama asia kuin Cheek vai löytyykö taiteilijanimen takaa todellakin fiktiivinen hahmo. En voi vihata Tiihosta, koska kuvittelen, että kyseessä on eri henkilö kuin Cheek. Satuolentoa kohtaan on helpompi tuntea vastenmielisyyttä.
En vihaa menestystä. Luultavasti minuun on iskostunut kuitenkin perisuomalainen kunnioitus vaatimattomuutta kohtaan. Leuhottaminen vähän puistattaa. En tiedä kuitenkaan leuhottaako Cheek: tämäkin on vain jostakin päähäni tullut kuvitelma.
En vihaa edes kokoomuslaisia. Olen heidän kanssaan hyvin monista asioista hyvin eri mieltä, mutta kyllä minä heidänkin mielipiteensä siedän kuunnella. En tiedä, onko Cheek kokoomuksen jäsen tai edes mielipiteiltään kokoomuslainen. Sekin on vain mielikuva.
Minä pidän Rolling Stonesista, Muddy Watersista, Chuck Berrystä, Bob Dylanista, Ella Fitzgeraldista, The Who:sta ja sen sellaisesta. Minä pidän aidosta musiikista, jota tekevät ihmiset oikeilla soittimilla ja oikeasti laulamalla. Se voi olla taitavasti tehtyä, vaikka se sisältäisi virheitä. Se on inhimillistä. Siinä kuuluu ihminen.
Hip hop on toista maata. Sitä ei pitäisi minun mielestäni edes kutsua musiikiksi. Se on oma taiteenlajinsa, joka on lähempänä runoutta kuin musiikkia. En sano, että se olisi sen huonompi taiteenlaji kuin musiikki – se on erilainen. Minä vain en pidä siitä.
On silti epäreilua tuomita Cheekin hip hop huonoksi tai varsinkaan huonommaksi kuin kenenkään muun, koska en ole sitä kuullut. Tämän vuoksi minä uhraudun. Pidän tässä kohtaa kirjoittamista tauon, avaan Spotifyn ja kuuntelen Cheekin uusimman levyn.
*************
Kuka muu muka -albumin ensimmäisessä kappaleessa Älä pyydä mitään Cheek kertoo haluavansa olla vain Jare ja tehdä parempaa musiikkia. Kappaleessa kertautuu pääpiirteittäin sama tarina kuin minkä minä kerroin yllä. Hahmoon haetaan särmiä ja artisti valittelee, kuinka suosion huipulla yksityisyys on mennyt. Räppäyksen taustalla soi musiikki, joka vastaa aiempaa mielikuvaani geneerisestä jyystöstä. Luultavasti sen on joku tehnyt aivan tätä kappaletta varten, mutta se voisi hyvin olla myös ilmaiseksi netistä ladattava tausta.
Levyn toisen kappaleen, Timantit on ikuisia, olin itse asiassa kuullut aiemminkin. No, kertosäe oli tuttu. Tarkemman kuuntelun myötä rupeaa tuntumaan, että Cheek itse asiassa ratsastaa sillä vihalla, jota minäkin häntä kohtaan tunnen. Yhtäältä hän leuhottaa menestyksellään, mutta toisaalta valittaa, kuinka se on ikävää.
Minusta tuntuu, että markkinointi on sittenkin onnistunut, koska minun omaksumani mielikuva Cheekistä on laulun aiheena. Ehkäpä laskelmointi on jopa ovelampaa kuin kuvittelinkaan: räppäri on avoimesti vastenmielinen öykkäri, mutta kerää sympatiaa sillä, että joku on sitä mieltä.
Kolmannessa kappaleessa Cheek nännättää, että vihaajat vihaa, mutta ei vois vähempää kiinnostaa. Jos levyn kolme ensimmäistä kappaletta käsittelevät sitä, kuinka artistiin suhtaudutaan, niin minä uskallan väittää, että ainakin vähän kiinnostaa.
Toivottavasti levyllä puhutaan vielä muistakin aiheista. Tämä rupeaa käymään puuduttavaksi. En niinkään vihaa, minä kyllästyn.
Neljäs kappale on vaihteeksi humoristinen. Tai valistava. Toivottavasti tarkoitus on ollut olla hauska.
Levyn nimikkokappaleessa Kuka muu muka Cheek kertoo, että minulla ei ole tyylitajua. Olkoon niin. Muuten mieleen tulee, että aikaisempiin ennakkoluuloihini täytyy vielä muistaa lisätä avoin seksistisyys.
Levyn kuudennessa kappaleessa Ota mut kiinni räppäri harmittelee, että naisia on joka sormelle, mutta rahan perässä juoksevien bimbojen seasta ei tahdo todellista rakkautta löytyä. Surullista.
Levy on vasta puolivälissä, mutta minä alan toden teolla pitkästyä.
Kun niin moni kappale on jo ainakin näennäisesti kertonut Cheekistä itsestään, oletan, että levyn tarinat ovat osa virallista kaanonia, osa tuotteen tarinaa.
Fiiliksissä on biisi, josta ei saa enää mitään irti. Tarina on se sama. Tuli jo selväksi. Sama toistuu seuraavassa viisussa.
Niille joil on paha olla kertoo siitä, kuinka Cheek on ollut joskus allapäin, mutta selvinnyt. Tämä on tärkeä osa sankaritarinaa. Menestyjän sädekehä ei loista niin kirkkaasti, ellei taustalta löydy hankaluuksia, jotka ovat meinanneet kaataa kaiken.
Kappaleessa Parempi mies Cheek surkuttelee menettäneensä todellisen rakkauden. Rahalla ei voinut korvata läsnäoloa. Rahaahan siis kuitenkin oli. Sitä ei sovi haikeinakaan hetkinä unohtaa mainita.
Levyn päätösraidalla Cheek muistelee Elastisen kanssa suomalaisen hip hopin menneisyyttä. Unohtamatta omaa merkittävyyttään. Oikeastaan tämä oli koko levyn mielenkiintoisin kappale, koska se oli niistä ainoa, joka ei toistanut sitä samaa tarinaa, jonka tiesin jo pelkkien viihdeuutisten otsikoiden perusteella.
Levy oli tylsä. Musiikillisesti se ei antanut mitään. Lyriikat eivät tuoneet uutta. Ne koostuivat pääasiassa Cheek-hahmon kulisseista. Varsinaista asiaa oli hyvin vähän.
*************
Kuunneltuani Cheekin tuotantoa uskallan sanoa, että aikaisempi mielikuvani oli pääpiirteittäin oikea. En kuitenkaan varsinaisesti vihaa hänen musiikkiaan. Valitettavasti levy ei herättänyt minussa juuri mitään tunteita. Parempi olisi ollut, jos se olisi puhutellut edes sen verran, että olisin suuttunut.
Olisi ollut parempi olla kuuntelematta Kuka muu muka -albumia. Nyt minusta tuntuu, että en ehkä vihaakaan Cheekiä. Suhtaudun häneen nyt välinpitämättömämmin.
Tai oikeastaan: sovitaan kuitenkin niin, että vihaan ainakin sen verran, että voin laittaa sanan otsikkoon.
Minä en tunne ketään, joka tunnustaisi pitävänsä Cheekistä. Mitä mieltä sinä olet: vihaatko vai tykkäätkö? Mikä Cheekissä kiehtoo?
Aiheesta internetissä:
YouTube: Cheek riimittelee Linnan juhlissa