Se on loppu nyt!
Kaikki loppuu aikanaan. Hyvätkin jutut tulevat eräänä päivänä vääjäämättömään päätökseensä. Nyt minä olen saanut tarpeekseni.
Varsinkin ennen ensimmäistä lasta toivoin, että tulokas olisi ollut poika. Toisin kävi. Toisellakin kerralla elämääni tuli tyttö.
Minulta on kyselty, että enkö haluaisi vielä kolmannen lapsen: ehkä minä voisin vielä saada sen pojan.
Olen kuullut ja lukenut vauva-asioista paljon viime aikoina. Asia on ajankohtainen parissa naapuriblogissa (Amalian harvinainen sairaus ja Lapsellista), ja oikeassa elämässäkin tunnen tuoreita vanhempia ja pian sellaisiksi tulevia.
Minussa tuo kaikki herättää varsin ristiriitaisia tunteita: toisaalta muistan, kuinka mahtavia hetkiä lasten syntymät olivat, toisaalta arki pienen vauvan kanssa kysyi melkoisesti voimia.
Mietin aikoinaan pitkään, onko minusta isäksi yleensäkään. En alkanut isäksi ennen kuin olin täysin varma, että minä pystyn vanhemmuuteen. Ilokseni olen havainnut, että en arvioinut kykyjäni väärin.
Kaikesta selvittiin. Mitään en muuttaisi. Kaikki kokemukset ovat olleet tarpeellisia.
Vaikka tiedän, että selviän isyydestä ja vieläpä hyvin, olen tietoinen, että suurperheen isäksi minusta ei ole. Haluan pystyä keskittymään kaikkiin jälkeläisiini. Kaksi on minun keskittymiskyvylleni ehdoton maksimi.
Minä en halua enää yhtäkään lasta. Lasten sukupuolella ei ole minulle merkitystä, mutta heidän lukumäärällään on.
Yksi olisi ollut liian vähän. Kolme olisi liikaa. Kaksi on juuri sopiva määrä.
Olen ollut molempien tyttöjen kanssa kanssa kotona, kun heidän äitinsä on palannut töihin. Esikoinen on saanut kotoilla kanssani siis peräti kahteen kertaan. En koe uhrautuneeni, eikä valinta ole ollut pelkkä pakon edessä tehty järjestely: olen aidosti halunnut olla lasten kanssa kotona ja pitää osaltani huolen siitä, että tytöt saavat viettää varhaisimman lapsuutensa vanhempiensa kanssa.
En osaa sanoa, mitä kaikkea vielä elämässäni teen. On hankala kuvitella, että mikään voisi tuntua niin suurelta kuin nämä kaksi lyhyttä pätkää kotona. Niitä tuskin muistellaan sadan vuoden kuluttua suurtekoina, mutta minun ja toivottavasti tyttöjenkin elämissä niillä on merkitystä.
Elokuun kuluessa tyttöjen pitää totutella päiväkodin elämään. Ensi kuussa siellä on jo pärjättävä ilman vanhempia. Ensi kuussa minun ja puolisoni on pärjättävä sen ajatuksen kanssa, että emme voi vahtia ja varjella lapsiamme enää jatkuvasti.
Nyt tämä vaihe elämästä tulee päätökseen. Lopullisesti. Uusia vauvoja ei ole eikä tule. En ole enää koskaan koti-isä.
Lue myös:
Olisin halunnut pojan
Onko minusta isäksi?
Kuinka minusta tuli koti-isä?
Aiheesta internetissä:
Amalian harvinainen sairaus
Lapsellista
*************
Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä
Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla
Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed