Teksti:
Jussi Korhonen

Pelko viekoittelee helikopterivanhemmaksiPelkään jatkuvasti. Jos en muuta, niin sitä, että lapset pelkäävät. Onneksi ymmärrän pelätä myös olevani hysteerinen helikopterivanhempi, jollaiseksi pelko minut uhkaa tehdä.

Löin pääni katuun pari vuotta sitten, kun kaaduin pyörällä. En saanut kuvassa näkyviä naarmuja suurempia vammoja, mutta kypärä olisi säästänyt luultavasti niiltäkin. Tilanteessa olisi voinut käydä myös hyvin huonosti.

Lapset tietävät nyt paremmin kuin minä silloin. He tietävät, että kypärä laitetaan päähän jo ennen kuin pyöriä otetaan edes esiin.

Huomasin eilen, että oman pyöräilykypäräni sisäpuolella on varoitusteksti:

Tämä kypärä ei pitäisi käyttää lasten samalla kiipeilyä tai harjoittavat muuta toimintaa, kun on olemassa vaara, kuristumis / riippuvalaisimet jos lapsi saa loukkuun kanssa kypärä

Riippuvalaisimia en ole aikaisemmin arvannut pelätä, mutta hyvä tietää, että sellainenkin vaara vaanii. On niitä enemmän tai vähemmän aiheellisia syitä pelkoon riittänyt tosin muutenkin.

Kävimme dinosaurusnäyttelyssä. Kuopus katseli liikkuvia ja äänteleviä koneliskoja äidin sylistä. Vanhempi tyttö käveli minun vieressäni.

– Meidän pitäisi mennä täältä pois, hän sanoi hiljaa.

Selitin, että eläimet eivät olleet oikeita ja että niistä ei olisi mitään vaaraa. Kerroin, että voisimme kyllä lähteäkin, mutta voisimme myös katsella niitä vaikka vähän etäämpää yhdessä. Hetken kuluttua istuimme lattialla ihmettelemässä karjuvia laitteita lähietäisyydeltä. Lopulta tyttö ei olisi halunnut poistua lainkaan.

Esikoinen täyttää syksyllä neljä. Hän on iso tyttö ja osaa vaikka mitä. Hän myös haluaa tehdä vaikka mitä – yksin ja ilman apua. Jokunen aika sitten hän keksi, että haluaa mennä yksin ulos. Hän jää käytävään odottelemaan, kun me muut painelemme pihalle ja tulee sitten perästä.

Tuollainen matkahan on vaaroja väärällään! Lapsihan voi kaatua portaissa tai kohdata jonkun hirviön!

Mutta me annamme hänen mennä. Hän haluaa toimia itsenäisesti ja vähintäänkin tuon verran hän osaa niin tehdä.

Kaksivuotias kuopus haluaisi tehdä saman, mutta se hirvittää vielä liian paljon. Hän on niin pieni, että kompuroimisen riski on turhan suuri.

Minä leijuisin lasten yllä varjelemassa heitä täysi-ikäisyyteensä saakka, jos se vain olisi mahdollista. Mieleni tekisi olla valvomassa jokaista askelta, mutta eihän se onnistu. Eikä sellainen olisi järkevääkään.

Kuinka kukaan voisi oppia tai uskaltautua tekemään mitään itse, jos joku on alituiseen avittamassa?

Tiedän, että minun tehtäväni on tarjota lapsille eväät pärjätä itse. Paljon niitä on jo karttunutkin: ainakaan he eivät kolhi päitään samanlaisissa pyöräilyonnettomuuksissa kuin minä. Silti vaistoni vaativat pitämään heidät koko ajan näkyvillä ja sen verran lähellä, että pystyn ottamaan kopin, jos he tippuvat jostakin.

Onneksi ymmärrän pelätä myös olevani hysteerinen helikopterivanhempi, jollaiseksi pelko minut uhkaa tehdä.

Eilen uskalsin viimein lähteä esikoisen kanssa pyöräilemään. Siis sillä tavalla oikeasti, että me kumpikin ajoimme omilla pyörillämme. Aikaisemmin olen aina kävellyt tai hölkännyt lähettyvillä niin, että olisin voinut tarvittaessa pysäyttää tytön. Siihen ei ole enää aikoihin ollut tarvetta, mutta minua vain on pelottanut.

Maanantaina tytöt jäävät yksin päiväkotiin. Siellä ei ole hirmuliskoja tai muutenkaan vaarallista. Siellä ei tarvitse kypärää. Siellä ei varmaankaan ole edes riippuvalaisimia.

Muuten tilanne on outo. Esikoinen on aikaisemmin käynyt kerhossa ilman vanhempia, mutta kaksivuotiaalle järjestely on aivan uusi. Voimme selittää, että tulemme myöhemmin hakemaan hänet, mutta voi hyvin olla, että selitys unohtuu pian.

Olen aiemmin vitsaillut hylkäämisellä, mutta nyt minä todella hylkään lapset – vaikkakin vain lyhyeksi ajaksi. Lukemattomat lapset ovat päivähoidossa ja pärjäävät siellä mainiosti. Niin pärjäävät meidänkin tyttömme. Käymme jopa yhdessä toteamassa paikan yhtä vaarattomaksi kuin mekaaniset dinosaurukset.

Silti minua pelottaa. Jos ei mikään muu, niin se, että lapsia voi pelottaa.

Lue myös:
Hylkäsin perheen

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Lue myös

Mainos

Mainos

Kommentointi

Kaunis kirjoitus. Eikö oliskin kätevää, jos vanhempana olemisen voisi vääntää katkaisimesta pois siksi aikaa, kun täytyy tehdä välttämättömyyksiä, joita ei ihan haluaisi? 🙂

Käteväähän se olisi, mutta en tiedä haluaisinko sittenkään. Pelko ja kaikki muu kuuluu asiaan. Antaa vain tulla koko paketti minulle, kun olen hommaan ryhtynyt.

sinä rakastat lapsiasi 🙂 tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittama, meillä 3- vuotias tyttö..ihana huomata ettemme ole yksin pelkojemme kanssaM

Niin. Vähän samanlaisia fiiliksiä taitaa olla aika monilla. Kaikkihan me lapsiamme rakastamme. Kai näiden juttujen vähän kuuluukin pelottaa.

Minäkin pelkäsin…nyt kolme viikkoa myöhemmin (tarhan alusta) lähinnä murehdin. Tunteet muuttavat muotoaan, mutta tuo pelko kuvasti ainakin minulla sitä, miten syvältä minusta nousi puhdas avuttomuuden tunne siitä, etten pystynyt olemaan enää samalla tavalla läsnä lapseni ilossa/surussa/hädässä/touhussa…Pelko muuttui murheiksi, kun alku ei sujunut niin ruusuilla tanssien kuin mitä olisi toivonut. Empatiakyvyttömyyttä ilmeni henkilö kunnassa ja surua minussa…Päivä kerrallaan edetään, mutta sen voin sanoa, että ennen vanhemmaksi tuloani, en mitään näin syviä tunteita ole tuntenut… Sniif!

Ikävää, että suuri muutos meni hankalaksi.

Me olemme nyt käyneet tutustumassa päiväkotiin useamman kerran. Henkilökunta vaikuttaisi onneksi olevan tosi hienoa. Ainakaan siitä ei pitäisi jäädä kiinni, mutta ensi viikko näyttää, kuinka tämä meidän osaltamme onnistuu.

Vastaa käyttäjälle Niiskuneiti Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X