Elämä katosi kodista
Koti on tyhjä, kun elämä sieltä on kadonnut. Halusin tätä, mutta en kuitenkaan. Onneksi minun ei tarvitse olla täällä enää jatkossa kuuntelemassa hiljaisuutta.
Keitin kahvit. Siivosin keittiön. Maksoin laskuja ja kävin vessassa. Kukaan ei häirinnyt, vaikka televisiokaan ei pauhannut lastenohjelmia.
Kello on kymmenen. Täällä on hiljaista.
Vein lapset pari tuntia sitten päiväkotiin. Ensin esikoiselta vaatteet naulakkoon ja siitä aamiaispöytään. Sitten kuopus oman ryhmänsä puolelle, haalari narikkaan ja yhtä lailla rivakasti syömään.
Minä laitoin kengät jalkaani ja lähdin ulos. Suljin portin ja huomasin, että kukaan ei ollut itkenyt. Kaikki meni niin helposti kuin vain voi.
Olimmme arvelleet, että kaikki osapuolet selviäisivät luultavasti vähemmällä tunnekuohulla, jos äiti hyvästellään jo kotona ja se olen minä, joka lapset lopulta jättää päiväkotiin. Näin luontevaksi tätä ensimmäistä jättöä kuitenkaan ei osannut arvata.
Tytöt sanoivat reippaasti heiheit ja istahtivat saman tien päiväkodin arkeen ilman sen suurempaa draamaa.
Jäin seisomaan portin ulkopuolelle. Mietin, että olinko muistanut kertoa tytöille, että rakastan heitä. Silloin minua rupesi itkettämään.
Minä olen pelännyt tätä päivää. Nyt se on tapahtunut. Tämä on lopullista.
Lukemattomat vanhemmat ovat jättäneet tänäkin aamuna jälkikasvunsa päivähoitoon muiden vaivoiksi. He ovat saattaneet lapsia maailmaan, mutta sysäävät päivisin vastuun heidän huolehtimisestaan vieraille ihmisille.
Nyt minäkin olin tehnyt samoin.
– Kiitos, isi. Kiitos, isi, kaksivuotias toisteli eilen illalla, kun olin auttanut hänelle yöpuvun päälle.
Tyttö kuunteli täysin ymmärtämättä, kun hänen äitinsä ihmetteli ääneen, että haluaakohan isi enää lähteäkään opiskelemaan.
Enhän minä haluaisi, vaikka haluankin. Opintoni jatkuvat kahden tunnin kuluttua. Haluan päästä jatkamaan siitä, mihin puolitoista vuotta sitten jäin. En silti haluaisi, että tämäkään elämänvaihe päättyisi. En, vaikka olen monet kerrat toivonut, että voisin olla jossakin muualla.
Tiedän, että teen tästä kohtuuttoman suuren numeron, mutta niin minä haluankin tehdä. Minusta on hyvä, että tunnen näin juuri nyt. Muu olisi väärin. Lapset ovat merkittävin asia, mitä olen saanut elämässäni aikaiseksi. Lähetämme heidät nyt matkalle, jossa he eivät voikaan enää milloin vain tukeutua vanhempiinsa.
Sen kuuluukin olla iso juttu.
Onneksi minulla on päivisin mielekästä tekemistä jossakin muualla kuin täällä kotona. Koti tuntuu tyhjältä ilman lapsia. Täältä on kadonnut se elämä, joka on kuulunut kotiin pian neljän vuoden ajan. Arkipäivisin se on nyt muualla.
Mieleeni tulee muutaman vuoden takainen Rolling Stones -kappale, jonka sanoissa mies kertoo tunteistaan naista kohtaan. Laulun sanoma sopii kuitenkin myös niihin tunteisiin, joita tämä hetki minussa herättää.
This place is empty without you.
*************
Kirjoitin tämän eilen aamulla pikavauhtia, mutta jäin miettimään, että julkaisenko sitä ollenkaan: onko tämä lopulta jo liian ämmämäistä tekstiä jopa minulta?
Väliäkö hällä.
Lue myös:
Tottuuko tähän koskaan?
Tarina jatkuu: kuinka ensimmäinen päivä sujui?
Se on loppu nyt!
Saako päiväkodissa ruokaa?
Minä pelkään
Saako tätä sanoa ääneen?
*************
Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä
Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla
Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed