Teksti:
Jussi Korhonen

Elämä katosi kodista - päiväkodin aloittaminen

Koti on tyhjä, kun elämä sieltä on kadonnut. Halusin tätä, mutta en kuitenkaan. Onneksi minun ei tarvitse olla täällä enää jatkossa kuuntelemassa hiljaisuutta.

Keitin kahvit. Siivosin keittiön. Maksoin laskuja ja kävin vessassa. Kukaan ei häirinnyt, vaikka televisiokaan ei pauhannut lastenohjelmia.

Kello on kymmenen. Täällä on hiljaista.

Vein lapset pari tuntia sitten päiväkotiin. Ensin esikoiselta vaatteet naulakkoon ja siitä aamiaispöytään. Sitten kuopus oman ryhmänsä puolelle, haalari narikkaan ja yhtä lailla rivakasti syömään.

Minä laitoin kengät jalkaani ja lähdin ulos. Suljin portin ja huomasin, että kukaan ei ollut itkenyt. Kaikki meni niin helposti kuin vain voi.

Olimmme arvelleet, että kaikki osapuolet selviäisivät luultavasti vähemmällä tunnekuohulla, jos äiti hyvästellään jo kotona ja se olen minä, joka lapset lopulta jättää päiväkotiin. Näin luontevaksi tätä ensimmäistä jättöä kuitenkaan ei osannut arvata.

Tytöt sanoivat reippaasti heiheit ja istahtivat saman tien päiväkodin arkeen ilman sen suurempaa draamaa.

Jäin seisomaan portin ulkopuolelle. Mietin, että olinko muistanut kertoa tytöille, että rakastan heitä. Silloin minua rupesi itkettämään.

Minä olen pelännyt tätä päivää. Nyt se on tapahtunut. Tämä on lopullista.

Lukemattomat vanhemmat ovat jättäneet tänäkin aamuna jälkikasvunsa päivähoitoon muiden vaivoiksi. He ovat saattaneet lapsia maailmaan, mutta sysäävät päivisin vastuun heidän huolehtimisestaan vieraille ihmisille.

Nyt minäkin olin tehnyt samoin.

– Kiitos, isi. Kiitos, isi, kaksivuotias toisteli eilen illalla, kun olin auttanut hänelle yöpuvun päälle.

Tyttö kuunteli täysin ymmärtämättä, kun hänen äitinsä ihmetteli ääneen, että haluaakohan isi enää lähteäkään opiskelemaan.

Enhän minä haluaisi, vaikka haluankin. Opintoni jatkuvat kahden tunnin kuluttua. Haluan päästä jatkamaan siitä, mihin puolitoista vuotta sitten jäin. En silti haluaisi, että tämäkään elämänvaihe päättyisi. En, vaikka olen monet kerrat toivonut, että voisin olla jossakin muualla.

Tiedän, että teen tästä kohtuuttoman suuren numeron, mutta niin minä haluankin tehdä. Minusta on hyvä, että tunnen näin juuri nyt. Muu olisi väärin. Lapset ovat merkittävin asia, mitä olen saanut elämässäni aikaiseksi. Lähetämme heidät nyt matkalle, jossa he eivät voikaan enää milloin vain tukeutua vanhempiinsa.

Sen kuuluukin olla iso juttu.

Onneksi minulla on päivisin mielekästä tekemistä jossakin muualla kuin täällä kotona. Koti tuntuu tyhjältä ilman lapsia. Täältä on kadonnut se elämä, joka on kuulunut kotiin pian neljän vuoden ajan. Arkipäivisin se on nyt muualla.

Mieleeni tulee muutaman vuoden takainen Rolling Stones -kappale, jonka sanoissa mies kertoo tunteistaan naista kohtaan. Laulun sanoma sopii kuitenkin myös niihin tunteisiin, joita tämä hetki minussa herättää.

This place is empty without you.

*************

Kirjoitin tämän eilen aamulla pikavauhtia, mutta jäin miettimään, että julkaisenko sitä ollenkaan: onko tämä lopulta jo liian ämmämäistä tekstiä jopa minulta?

Väliäkö hällä.

Lue myös:
Tottuuko tähän koskaan?
Tarina jatkuu: kuinka ensimmäinen päivä sujui?

Se on loppu nyt!
Saako päiväkodissa ruokaa?
Minä pelkään
Saako tätä sanoa ääneen?

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Lue myös

Mainos

Mainos

Kommentointi

Niin aitoa, sydämestä tulevaa tekstiä mitä on ihana lukea!! Voimia uuteen teille kaikille! Samassa veneessä ollaan!

Kiitos ja tsemppiä sinnekin!

Juurikin tätä eilen mietin. Vapaapäivä töistä ja pienempien kanssa leikkipuistossa. 5lasta olen hoitanut kotona mitta 2 nuorimmaistamme on kokenut nyt vuoden ajan päiväkotielämää. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, kun vien omat lapset hoitoon ja työkseni hoidan ja silittelen pienten lasten poskia päivisin ja otan vastaan heidän murheet ja ilot. Mutta ottaako joku minun lasteni murheet ja ilot vastaan siellä heidän päiväkodissa? Onko se todellakin niin että ensin teemme ne lapset ja sitten ne laitetaan hoidettavaksi johonkin? Onhan se niin että ilman rahaa on lapsillakin kurja olla. Tässä sitä tarvotaan päivästä toiseen ja viikonlopusta toiseen.

Näin juuri. Joudumme tekemään valintojamme maailmassa, jossa parhaat vaihtoehdot eivät ole välttämättä tarjolla.

Kiitos samoin…ammatinvalinnan huonot puolet! Kyllä Se riipii sydäntä, kun tietää oikeasti mitä tämän päivän varhaiskasvatuksen arkirealiteetit ovat…vähän niinkuin tuuripeliä, millainen kasvattaja (pätevä vai ei, kokenut tai ei jne.) oman lapsen ryhmään osuu…ja miten huonostikin voi asiat hoitaa. Se tunne, kun tajuaa, että oman lapsen kohdalle on sattunut empatiakyvyttömiä ihmisiä hoitamaan ja opettamaan…Pienten lasten asioista kun ei tässä maassa tunnu lopulta monikaan päättäjä olevan lopulta kiinnostunut…

Näinhän se valitettavasti on. Resurssit ovat, mitä ovat. Yhdenkin ihmisen sairastuminen voi tarkoittaa melkoista lisätaakkaa muulle henkilökunnalle. Se myös näkyy asiakkaiden saamassa palvelussa eli toisin sanoen siinä, kuinka lasten hoitopäivät sujuvat.

Hieno kirjoitus, kyyneleet nousi silmiini, niin vähän aikaa meilläkin on tuosta vaiheesta. Jaksamista! Näinhän nuo tenavien päiväkodin henkilökunta aina lohduttaa, että tämä alku on yleensä vanhemmille raskaampaa kuin lapsille. Kyllä se oikeasti siitä, vähitellen.

Niin. Taitaa olla tässä perheessä allekirjoittanut, joka tämän nyt raskaimmin ottaa, kun olen vanhemmistakin ollut viimeksi se, joka on kaiket päivät lasten kanssa ollut.

Ihanan aito ja koskettava kirjoitus, kyyneleet silmissä täälläkin. Tsemppiä opsikeluun, joka tapauksessa!

Kiitos!

Hienoa että ihmiset uskaltaa olla ”ämmämäisiä”. Se tekee hyvää maailmalle ja asenteille. Hienoa!

Meissä kaikissa asuu ämmä.

Vastaa käyttäjälle Jussi Korhonen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X