Tottuuko tähän koskaan?

Jaa artikkeliTilaa Seura
tottuuko tahan-paivakodin aloitus

tottuuko tahan-paivakodin aloitusOlin jättänyt lapset. Pyöräilin ajatuksissani ja eksyin. Tottuuko tähän koskaan?

Lasten ensimmäinen varsinainen hoitopäivä kesti vain muutaman tunnin. Kotiin palattiin jo ennen kaksivuotiaan kuopuksen päiväunia.

Palasin päiväkodille sekalaisissa tunnelmissa. Jo lasten jättäminen sinne aamulla oli herkistänyt minut. Paluu tyhjään kotiin ja kirjoittaminen aiheesta voimistivat tunnetta.

Minua jännitti. Kuinka päivä oli sujunut: oliko ikävä iskenyt, oliko ruoka maistunut, oliko toiminta yhdessä muiden lasten kanssa päiväkodin säännöillä onnistunut?

Kuopus näki minut. Hän ilahtui ja juoksi halaamaan.

– Oli kivvaa, hän ilmoitti iloisesti Oulun murteella.

En ollut ehtinyt edes tiedustella asiaa, mutta kysymys taisi paistaa kasvoiltani.

Tyttö ei vielä paljoa puhu. Viestintä on monipuolistunut yksittäisistä sanoista ja eleistä yksinkertaisiksi lauseiksi, mutta yleensä ne täytyy nyhtää hänestä. Minun uteliaisuuteni tuossa tilanteessa oli ilmeisesti niin ilmiselvä, että se riitti.

Ehdimme puhella muutakin, kun odottelimme, että esikoisen ryhmä sai hommat valmiiksi. En muista, olemmeko koskaan aikaisemmin pysähtyneet porisemaan niin pitkäksi aikaa. Aikaisemmin hän ei oikein osannut ja sitten, kun oppi, hän ei ole malttanut olla aloillaan juttelemassa.

Taisin käydä päiväkodin porstuassa ensimmäisen varsinaisen keskusteluni nuoremman tyttäreni kanssa. Se koostui yksittäisistä, erillisistä kysymyksistä ja vastauksista, mutta kesti niin pitkään, että uskallan kutsua sitä keskusteluksi.

Esikoisen sopeutumisesta päiväkotiin en ollut alunperinkään niin huolissani. Kohta neljävuotias on jo iso tyttö ja harjoitellut kerhossa eroa vanhemmista. Ei ollut yllätys, että hänkin oli viihtynyt mainiosti.

Kumpikin tyttö oli tykännyt tarjotusta ruuasta ja syönyt kaksi annosta. Päiväkodin henkilökunta on oikein mukavaa ja ammattitaitoista. Olen tavannut nyt niin paljon opettajia, ohjaajia, avustajia, johtajia ja muita työntekijöitä, että en mitenkään muista heidän nimiään, mutta kenestäkään heistä en keksi mitään pahaa sanottavaa.

Päiväkodin piha voisi olla monipuolisemminkin varusteltu, mutta olen omalla pihallamme nähnyt, että eivät lapset tarvitse mitään erikoisia laitteita leikkiäkseen. Itse asiassa vekottimet voivat rajoittaa, koska niiden rakenne ja turvallinen käyttö eivät salli niin luovia ratkaisuja kuin puhdas pöytä.

Säveltäjä aloittaa uuden luomisen hiljaisuudesta. Taidemaalarilla on edessään tyhjä kangas. Myös lasten leikki ohjautuu uusiin ja odottamattomiin suuntiin, kun sen ei tarvitse tapahtua valmiiksi määritellyssä karsinassa.

Minulla ei ole päiväkodista mitään valittamista. Se toimii vähäisillä resursseilla, mutta minä uskallan jättää tytöt sinne turvallisin mielin. Luotan henkilökuntaan. Lapset viihtyvät.

Siitä huolimatta oloni on haikea.

Vein lapset ensimmäisen hoitokerran jälkeen kotiin. Nuorempi tyttö meni päiväunille, vanhempi jäi puuhailemaan lyhyen työpäivän jälkeen kotiin palanneen äitinsä kanssa.

Minä lähdin kouluun. Olin käynyt siellä edellisen kerran 15 kuukautta sitten. Mietin sitä, kuinka olin jättänyt lapset ja joutuisin tekemään saman melkein jokaisena arkipäivänä. Pyöräilin ajatuksissani ja eksyin matkalla.

En tiedä, kuinka kauan siihen menee, että totun jättämään lapset aamulla.

Tottuuko siihen ollenkaan?

Lue myös:
Elämä katosi kodista

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

X