Perhe hajoaa

Jaa kaverilleTilaa Seura

Perhe hajoaa - päivähoidon aloittaminenPerhe hajoaa. Se menee pirstaleiksi pitkin kaupunkia. Iltaisin se kootaan uudelleen, mutta ei ole lasten tehtävä etsiä liimaa, joilla sirpaleet korjataan jälleen kokonaisuudeksi.

Kun esikoinen oli erään päiväkotipäivän päätteeksi pistämässä nukkumaan, hän kertoi aikovansa nähdä unta pääsiäismunista. Unessa hän etsisi meille kaikille paljon munia. Lapset saisivat pienempiä, mutta vanhemmille löytyisi näääiiiin suuria munia, joiden sisällä olisi taloja, joilla me kaikki voisimme leikkiä yhdessä.

– Se olisi kiva uni, hän sanoi.

Minustakin se kuulosti oikein kivalta unelta.

Ei tarvitse olla mikään Freud löytääkseen unen käsikirjoituksesta useampiakin tarttumakohtia. Jos nyt vaikka unohtaisi munat, talot ja syvemmän symboliikan kokonaan, on sanoma heti pinnalla väkevä: alle neljävuotias järjestämässä asioita niin, että koko perhe voi puuhata yhdessä.

Perheemme hajoaa arkiaamuisin. Se menee pirstaleiksi, kun jokainen painelee omille tahoillensa: isä opiskelemaan, äiti töihin ja lapset omiin päivähoitoryhmiinsä. Sirpaleet toki palautuvat aina iltapäivällä vanhaksi kokonaisuudeksi, mutta aikaisempaan verrattuna yhteinen aika on kutistunut hyvin vähäiseksi.

Päivähoito ottaa lapsilla sen verran voimille, että he menevät nyt nukkumaan jo kahdeksalta eli tuntia aikaisemmin kuin ennen. Tavallisena arkipäivänä perhe on jatkossa yhdessä ja valveilla vain reilut neljä tuntia. Ennenkään koko porukka ei ole ollut kasassa paljoa sen enempää, mutta silloin joukosta oli puuttunut vain yksi vanhempi kerrallaan.

Kun laskee mukaan viikonlopun valvomiset, on lapsilla yhteistä aikaa perheen seurassa koko viikon aikana suunnilleen yhtä paljon kuin mitä he viettävät päiväkodin kavereiden ja henkilökunnan kanssa.

Kun olin päivät kotona, haaveilin monesti omasta ajasta. Viimeiset koti-isäviikot vietin kuitenkin tiiviisti kotona. Heinäkuisen lomareissumme jälkeen en poistunut yksinäni kauppaa pitemmälle.

Nyt minun tekisi mieleni lähteä taas joskus jonnekin tekemään jotakin jonkun kanssa, mutta se tuntuu väärältä: kuinka voisin itsekkäästi nipistää itselleni osan siitä vähäisestä yhteisestä ajasta, joka meillä enää on? Saanhan nautiskella kaikki arkipäivätkin opiskellen mielenkiintoisia asioita älykkäässä aikuisessa seurassa.

Sanovat, että päivähoidon aloittaminen on monesti kovempi pala vanhemmille kuin lapsille. Näin voi hyvin olla meidänkin tapauksessamme. Minä stressaan ja lasken tunteja. Yritän huomioida molemmat lapset yhdessä ja erikseen, yksin isänä ja yhdessä äidin kanssa.

Yritän ehkä liikaa, mutta ei ole ainakaan lasten tehtävä etsiä pääsiäismunia liimaksi, jolla perheen pirstaleet kootaan kokonaisuudeksi.

Ensimmäinen päiväkotiviikko oli vielä kevyt. Lapset joutuivat olemaan vain yhden kokonaisen päivän hoidossa. Muuten jompikumpi meistä vanhemmista pääsi hakemaan heidät kotiin viimeistään iltapäivän välipalan jälkeen.

Kun edellinen koti-isyyteni päättyi, maltoin opiskella melkein kolme tuntia ennen ensimmäistä tarkastuspuhelua. Silloin lapsia sentään hoiti heidän oma äitinsä. Nyt he ovat vieraiden ihmisten hoivissa. Toistaiseksi olen pystynyt olemaan ilman välitiedusteluja, vaikka mieli olisi kyllä tehnyt.

Muuten kaikki on sujunut hienosti. Pelkoni ja huoleni ovat olleet turhia. Ensimmäisen viikon aikana jouduin yhdesti jättämään itkevän kuopuksen hoitotädin syliin, mutta silloinkin parku oli päättynyt pian sen jälkeen, kun olin hävinnyt näkyvistä.

Muutoksen aikaisempaan on kuitenkin huomannut monessakin asiassa. Esimerkiksi päivän viidestä ateriasta kaksi tai kolme on nyt ulkoistettu yhteiskunnalle. Kotona ruokaa kuluu paljon vähemmän. Ruuanlaitto ei ole enää jatkuvaa. On aivan mielekästä siivota keittiö, kun sitä ei olla heti tunnin kuluttua saattamassa samaan kaaokseen.

Muutenkin sotkua on nyt vähemmän, kun kotona ei ole päivisin ketään mellastamassa. Illalla kaikki ovat sitten niin väsyneitä, että hävitys on hillitympää. Energia purkautuu suurelta osin veronmaksajien ylläpitämissä laitoksissa, joissa joku palkollinen huolehtii siitä aiheutuneista jäljistä.

Myös sähkövirtaa kulutetaan nyt kotona vähemmän. Odotan mielenkiinnolla seuraavaa sähkölaskua: kuinka paljon rahaa säästyy, kun uunit, hellat, valot, telkkarit ja tietokoneet eivät helota enää aamusta iltaan?

*************

Esikoinen halusi piirtää jokunen kuukausi sitten kuvan koko perheestä. Hän ei ollut tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, vaan aina joku näytti väärältä. Ehdotin, että hän piirtäisi jokaisen erilliselle paperille ja sitten liimaisi kuvat samalle pohjalle.

Pysähdyin eilen katselemaan edelleen seinällä olevaa teosta. Tuiman näköiset hahmot ovat yhdessä, mutta selkeästi erillisiä yksilöitä. Ne voisi irrottaa taustasta, viedä jonnekin muualle ja sitten liimata takaisin.

Päivisin perhe on palasina pitkin kaupunkia. Se tuntuu vieläkin oudolta, vaikka kiinnitymmekin aina iltaisin kotiin.

Lue myös:
Minä pelkään
Saako päiväkodissa ruokaa?
Elämä katosi kodista
Tottuuko tähän koskaan?
Jo joutui armas oma aika

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

Jaa kaverilleTilaa Seura

Yhteistyössä

Kommentointi

Ihan samanlaisia mietteitä täällä, meidän pojat aloittivat hoidossa pari viikkoa sitten. Kaikkea hyvää teille uuteen arkeen!

Kiitos ja samoin sinne!

Sitten, kun lapset aloittavat koulun, kuvio saa taas uuden sävyn.
He eivät ole enää turvallisesti päiväkodin aitojen sisällä, vaan yksin maailmalla. Kuin tuuliajolla.
Koulussa heillä on tietysti kuri ja järjestys, mutta jos koulupäivä loppuu vaikka yhdeltätoista ja vanhempien työpäivä hyvällä tahdollanikaan vasta lähempänä neljää, seilaavat nuo pienet ja isommatkin lapset ihan yksinään, omine nokkineen ja vertaistensa tukemana (tai yllyttämänä) maailman meriä nuo iltapäivän tunnit.
Onhan niillä iltapäiväkerhot ja kännykät, sanotaan. Kovin ohueksi käy yhteys vanhempiin, jos ”yhteinen aika” on työpäivän lomassa hoidettujen kännykkäpuheluiden varassa.

Se aika, leijonanosa, jonka leikki-ikäinen vietti päiväkodissa, koululainen viettää kavereidensa kanssa. Se on aika hurjaa.

Hyvin oivallettu niin isältä kuin lapseltakin. Hienosti kirjoitettu koskettava juttu, kiitos Jussi.

Kiitos kiitoksista.

Minulla on samanlaisia ajatuksia. Tunnen, että vähäiset yhteiset tunnit päiväkotipäivän jälkeen on vietettävä yhdessä ja näin itse aikani järjestänkin. Olen priorisoinut lapset ykköseksi ja olen tyytyväinen näin. Mutta harmikseni mieheni on asiasta hieman eri mieltä ja harrastaakin monena iltana viikossa. Hänen mielestään isän hyvinvointi takaa lasten hyvinvoinnin. Ehkä se onkin näin, mutta eikö lasten hyvinvoinnin perusta ole vanhempien läsnäolo ja yhdessä vietetty aika? Lisäksi mieheni kovasti kannustaa minuakin liikuntaharrastuksen pariin, mutta en raaski lähteä iltaisin lasteni luota. Eivätkä lapset hevillä päästäisikään. Olen järkeillyt asiaa niin että tällä hetkellä lapset tarvitsevat vanhempiaan paljon ja aion olla läsnä. Minun aikani harrastaa on myöhemmin. Eikä tietenkään mikään estä lenkkeilyä lasten kanssa 😉

No onhan se niinkin että hyvinvoivat vanhemmat ovat hyväksi lapselle. Olettaen että vanhempi ei muutu niin ulkopuoliseksi, että lapsen hyvinvoinnille alkaa olla se ja sama miten vanhempi voi kun ei sitä näy mailla eikä halmeilla muutenkaan. Kuullostaa hieman tekosyyltä tuo miehen perustelu, ikävä kyllä. Ja ehkä sinäkin raskisit hieman enemmän mennä, jos mies puolestaan vähentäisi omiaan?

Hyvin sanottu. Vaatii tasapainottelua, että kaikki saavat huomiota ja omaa aikaa riittävästi. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, mitä haluaa. Lapsille sitä opetetaan, mutta vanhempien olisi hyvä ymmärtää asia itsekin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X