Aivan niin kuin ennen

Jaa kaverilleTilaa Seura

Päivähoidon aloittaminen oli elämänmuutos, johon sopeutuminen ottaa aikaa.Haikeus voitti velvollisuudentunnon. Yhden päivän ajan elämä oli aivan niin kuin ennen.

– Voidaanko olla vielä vähän aikaa kotona? hitaasti heräävä esikoinen kysyi perjantaiaamuna.

Kuinka mahtavaa, että hän sattui kysymään asiaa juuri sinä aamuna, kun saatoin vastata, että meillä ei ollut minnekään mitään kiirettä! Katselimme kaikessa rauhassa aamun Pikku Kakkosta, söimme aamiaista ja lähdimme ulos, kun pihalla näkyi muita lapsia.

Aivan niin kuin ennen!

Lapset ovat olleet päivähoidossa nyt melkein kuukauden. Päiväkodissa on kivaa. Siellä esiintyi pelle. Ruokakin maistuu mainiosti.

Minä olen opiskellut. Minulla on ollut kivaa. Ruoka on totutun kehnoa, mutta sen asian kanssa pärjää.

Kaikki sujuu kerrassaan mainiosti, mutta minulla on jo ikävä koti-isyyttä.

Lyhyt aika kultasi muistot. En arvannut, että se kävisi näinkin pian.

Olen jo melko täydellisesti unohtanut, kuinka tunsin monesti olevani palvelija ja jumissa kotona. En enää muista, miltä tuntui haluta olla välillä jotain muutakin kuin isä.

Tällä hetkellä opintoni ovat pitkälti itsenäistä puurtamista. Lähiopetusta on vain muutama tunti parina päivänä viikossa. Tekemistä riittää silti – varsinkin, kun minulle on kehittynyt taipumus suhtautua opiskeluun ehkä turhankin vakavasti.

Viime viikolla haikeus kuitenkin voitti velvollisuudentunnon. Päätin pitää ylimääräisen vapaapäivän lasten kanssa. Se oli hieno päivä.

Minulla on outo olo. Syy voi olla osin syksyn, jolla on taipumus vaikuttaa tunnelmiini, mutta luulen, että elämänmuutos vaatii vielä totuttelua. Valmistauduin asiaan pitkään ja hartaasti, mutta silti uusi aika päivähoidon ja opiskelun todellisuudessa syöksähti päälle kuin yllättäen.

En tiedä, onko tässä nyt kyse siitä, että olen mustasukkainen, kun joku muu saa viettää aikaa minun lasteni kanssa.

Vai kenties siitä, että joudun myöntämään, että en olekaan korvaamaton: tytöt pärjäävät mainiosti, vaikka minä en olekaan heistä koko ajan huolehtimassa.

Ymmärrän hyvin, että en voi saada kaikkea.

Mutta kun minä haluan!

Tahdon olla yhtä aikaa opiskelija ja koti-isä. Tahdon toteuttaa itseäni ja omistautua lasten hyvinvoinnille.

Tämä todellakin taisi olla isälle suurempi askel kuin lapsille.

Lue myös:
Elämä katosi kodista
Tottuuko tähän koskaan?
Perhe hajoaa

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

X