Teksti:
Jussi Korhonen

Lapsi katosi.Tyttö ei ollutkaan oven edessä. Eikä missään muuallakaan. Taistelin paniikkia vastaan. Täytyi toimia johdonmukaisesti. Lapsi oli kadonnut.

Oli pimeää. Vain pari vanhempaa lasta leikki pihan toisella laidalla. Kaikki tutut olivat menneet jo sisään, mutta me olimme jääneet vielä hetkeksi ulos leikkimään hauskat taskulamppuleikit loppuun.

Oli keskiviikkoilta ja minä olin yksin kotona lasten kanssa. Olimme viettäneet hauskan illan pihalla, mutta kellon lähestyessä kahdeksaa oli pakko mennä sisään iltapalalle.

Keräsimme lelut yhteen kasaan pihavaraston ovelle. Esikoinen sanoi menevänsä kotirapun ovelle odottelemaan, kun minä nostelisin kuopuksen kanssa tavarat sisään varastoon. Kuten niin monesti aikaisemminkin. Näin lapsen kävelevän kulman taakse.

Varaston oven mekanismi ei toiminut. Se ei pysynyt auki, mutta nuorempi tyttö auttoi nojaamalla oveen niin, että se ei päässyt menemään kiinni. Nostelin tavarat sisään, ihan siihen oven viereen.

Nostin kuopuksen syliin. Lähdimme höpötellen taivaltamaan kotia kohti. Matkaa oli noin viisi metriä. Olin nähnyt esikoisen edellisen kerran alle minuutti sitten.

Hän ei ollutkaan kulman takana.

Katsoin lehdettömään pensaaseen. Ei näkynyt. Kutsuin häntä nimellä. Ei vastausta.

Katsoin pihavaraston takana olevaan pusikkoon. Oli pimeää, mutta taskussani oli pihaleikeissä mukana ollut taskulamppu. Lapsilla oli päällään heijastinliivit, joten lampun valo paljastaisi helposti pensaikkoon asettuneen piiloutujan.

Ei näkynyt. Huusin lasta luokseni kovemmalla äänellä. Vain pihan toisella laidalla leikkineet isommat lapset reagoivat pysähtymällä katsomaan ihmetellen.

Oli vain yksi suunta, johon tyttö olisi voinnut mennä. Olisin huomannut varaston ovelta, jos hän olisi kulkenut pihan suuntaan. Rapun ovelta pääsi poistumaan huomaamatta vain pyörätielle päin.

Tähyilin hämärälle pyörätielle. Kauempana käveli koiranulkoiluttaja. Muuta liikettä ei näkynyt.

Lapsi oli kadonnut.

Huusin jälleen. Huomasin, että nuorempi tyttö oli edelleen sylissäni. Hän oli aivan rauhallinen – luultavasti siksi, koska oli hämmentynyt havaitessaan paniikin, joka yritti saada minut valtaansa.

Isommat lapset olivat tulleet lähemmäksi ihmettelemään. Pyysin, että he tarkastaisivat sisäpihan pensaat siltä varalta, että esikoinen olisi sittenkin jotenkin onnistunut livahtamaan ohitseni.

Yläpuolelta aukesi ikkuna. Naapurit olivat kuulleet huudon. He tulisivat avuksi etsimään.

Koiranulkoiluttaja oli ehtinyt kohdalleni. Tiedustelin häneltä, oliko hän nähnyt pientä tyttöä harhailemassa yksinään.

Mies pysähtyi pohtimaan. Aivan kuin sitä pitäisi loputtomasti mietiskellä, että onko juuri äsken ohi mennyt heijastinliiviin pukeutunut yksinäinen pikkutyttö vai ei. Lopulta hän vastasi, ettei muista sellaista nähneensä.

Mietin, minne tyttö olisi voinut siinä ajassa ehtiä kävellä. Vilkaisin pyörätien toisella puolella olevaan naapuripihaan. Se oli tyhjä ja hiljainen.

Paniikin tunne voimistui. Mieleeni tuli koko ajan huonompia vaihtoehtoja. Ajatukseni olivat menossa asioiden edelle. Olimme jo valmistelleet tulevia syntymäpäiväjuhlia: eikö niitä nyt tulisikaan? Olinko minä typeryyttäni ja välinpitämättömyyttäni menettänyt rakkaan lapseni, josta juuri minun olisi kuulunut pitää huolta?

Suljin tietoisesti häiritsevät ajatukset mielestäni. Jos joskus, niin silloin oli minun velvollisuuteni kyetä toimimaan johdonmukaisesti. Minun oli pystyttävä ajattelemaan loogisesti.

Lähdin kiertämään kotitalomme. Valaisin lampulla pensaita. Huusin. Kotipihasta kuului isompien lasten etsinnän äänet.

Tyttöä ei näkynyt. Hän ei ollut missään, minne hän olisi voinut livahtaa.

Laskin mielessäni, että minun olisi mahdotonta etsiä häntä enää kaikista mahdollisista paikoista, minne hän olisi kerennyt etsintöihin kuluneena aikana kävelemään.

Kuopus oli edelleen sylissäni. Olin kadottanut jo yhden tytön. Toisesta en enää päästäisi irti.

Laitoin yhdellä kädellä taskulampun taskuuni ja kaivoin tilalle puhelimen. Yritin soittaa lasten äidille, mutta tavoittelemaani numeroon ei juuri sillä hetkellä saatu yhteyttä.

Ymmärsin, että en löytäisi tyttöä yksin, mutta en lannistunut. Kävelin koko ajan katsellen ympärilleni ja huusin. Näppäilin samalla puhelimesta hätänumeron.

Kuopus oli rauhallinen. Hän tiesi, että isillä on hätä. Kävelin ja kerroin hätäkeskukseen tilanteen. Ystävällinen mieshenkilö pyysi minua kuvailemaan kadonnutta. Olin palaamassa kotipihaan. Kerroin puhelimeen huomioliivistä, keltaisesta piposta, punaisista kengistä ja oransseista kangaskäsineistä.

Sillä hetkellä muistin täsmälleen, miltä tyttö oli näyttänyt, kun hän oli mennyt kotirapun ovelle odottamaan.

Yhtäkkiä pihasta kajahti moniääninen huuto.

LÖYTYI! LÖYTYI!

Lähdin juoksemaan. En uskaltanut keskeyttää puhelua. Epätoivo oli ehtinyt vallata ajatukseni siinä määrin, että en uskonut ääniä.

Ihmiset olivat kokoontuneet kotirapun ovelle. Siellä hän oli, etsimään tulleen naapurin sylissä.

Kerroin pikaisesti puhelimeen, että lapsi oli löytynyt ja kiitin avusta. Laitoin puhelimen taskuun.

Otin kadonneeksi luulleeni tytön syliin oikealla kädelläni. Nuorempi tyttö oli edelleen vasemman käteni varassa. Halasin heitä molempia hiljaa.

– Isi, voidaanko nyt ottaa pillimehut? esikoinen kysyi.

– Kyllä, nyt voidaan ottaa pillimehut, minä vastasin.

*************

Tapahtumista on jo yli vuosi. Kokemus oli niin ahdistava, että en ole tätä ennen saanut kirjoitettua asiasta. Muistan kuitenkin tapahtumat edelleen hyvin yksityiskohtaisesti.

En ole asiasta muutenkaan kertonut kovin monille, koska minua hävettää, että yleensä kadotin lapsen.

Olen kuitenkin ylpeä siitä, kuinka hyvin kykenin toimimaan koko ajan, vaikka mieleen pyrki toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja. Kyseessä on toistaiseksi ainoa kerta, kun olen joutunut tietoisesti sulkemaan mielestäni tiedostamattani kehittelemiäni mahdollisia tapahtumakulkuja.

Jostakin syystä en tullut sillä hetkellä onneksi ajatelleeksi, että olisi ollut aivan mahdollista, että joku olisi vienyt lapsen. Ajattelin vain, että hän on itse mennyt jonnekin.

Päätin, että minun on jatkettava etsimistä, vaikka epätoivo yritti viestittää, että olen menettänyt lapsen lopullisesti. Kun tyttö oli löytynyt, minä vannoin, että päästän lapset silmistäni seuraavan kerran vasta, kun he menevät kouluun – mikä tietysti on näin jälkikäteen ajateltuna kohtuuton ja mahdotonkin ajatus.

Katoaminen vaikutti minuun hyvin voimakkaasti. Olin toki jo siihen mennessä huomannut, että lapset ovat minulle rakkaita, mutta silloin ymmärsin, kuinka keskeinen osa minun elämääni he ovat. Sisäistin, kuinka tärkeä tehtävä minulla on ja minkälaiset seuraukset sillä voi olla, jos en tuota tehtävää hoida.

Minä ymmärsin, että minä olen vastuussa.

Jännitys purkautui ensin fyysisesti hikoiluna ja voimattomuutena. Sitten olin pitkään ylivireä, pelokas ja säikähtelin. Ensijärkytyksestä toipumiseen meni monta päivää.

Kokemus tulee edelleen monessa tilanteessa mieleeni. Se teki minusta varovaisemman ja vähän epäluuloisemman. Lasten kasvaessa siitä täytyy pyristellä tietoisesti irti.

Koko katoaminen kesti noin viisitoista minuuttia. Kaikkiin maailman kauheuksiin verrattuna kyseessä oli mitätön juttu. Kertoo varmasti lähinnä minun elämäni tapahtumaköyhyydestä, mutta tuo onnellisesti päättynyt hetkinen oli elämäni merkittävimpiä kokemuksia.

*************

Mutta mistä se kadonnut lapsi sitten löytyi?

Etsimään tulossa ollut naapuri löysi hänet istumasta rappukäytävästä. Joku setä oli kulkenut ulko-ovesta, ja tyttö oli livahtanut sisään odottelemaan.

Vaikka kuinka loogisesti järkeilin kaikki mahdollisuudet, ei tuo vaihtoehto ollut tullut mieleeni. Ei, vaikka se oli oikeastaan ainoa vaihtoehto. Siinä ajassa, mitä lelujen nostaminen varastoon vei, ei vain kerta kaikkiaan olisi mitenkään ehtinyt livahtaa sitä ulko-ovea lähinnä olevaa pensasta kauemmaksi.

Olisin kävellyt kuopus sylissäni vaikka maailman ääriin etsimään, mutta sisälle en olisi mennyt. Sehän olisi tarkoittanut luovuttamista. Se, jos joku, ei kuulunut mahdollisiin vaihtoehtoihin.

*************

Edellä kertomaani viitaten ei tule varmaankaan yllätyksenä, että en pidä ollenkaan kohtuuttomana heitteillepanotuomiota, jonka oikeus langetti turkulaisäidille, jolle oli tullut mieleen soitella hätäkeskukseen vasta kolme tuntia 2-vuotiaan lapsensa katoamisen jälkeen. Sivullinen oli pelastanut itkevän lapsen vilkasliikenteiseltä kadulta tööttäilevien autojen seasta.

Tuomittu äiti oli päästänyt kadonneen ja tämän 4-vuotiaan isosiskon leikkimään ulos ilman valvontaa. Tapauksesta kertoi Turun Sanomat.

En tunne tuomittua, mutta uskallan näin nykyään 2- ja 4-vuotiaiden tyttöjen vanhempana luonnehtia hänen toimintaansa lukemani perusteella idioottimaiseksi.

Lue myös:

Minä pelkään

Aiheesta internetissä:

Turun Sanomat: Heitteille jätetty kaksivuotias harhaili tiellä – autot vain tööttäilivät

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Lue myös

Mainos

Mainos

Kommentointi

Pisti itkemään tämä kirjoitus, samassa tilanteessa on oltu siis itsekin. Onneksi sekin päättyi nopeasti onnelliseen loppuun. Sen jälkeen sitä sitten viimeistään ymmärtää, että tulee olemaan ensisijaisesti äiti/isä elämänsä loppuun asti.

Onnellista joulua teidän perheeseen!

Kiitos samoin!

Hyvin kirjoitettu. Samantyyppisiä tilanteita ollut meilläkin, tosin lapsi löytynyt nopeammin (ja ihan omasta pihapiiristä), mutta tuo kuvaamasi paniikin tunne, se on kauhea. Siinä hetkessä tajuaa, ettei millään ole mitään väliä enää jos lapselle sattuisi jotain…Hyvää joulua teidän perheelle!

Hyvinhän tuossa tosiaan lopulta kävi, mutta toivottavasti ei tarvitse samaa kokea uudelleen.

Hyvää joulua sinnekin!

Minulle on käynyt tarkalleen samoin ja siksipä tiesin heti jutun alussa, että tyttösi löytyi sisältä! Oikein ajatuksissani hoin sinulle ”Katso sisältä!” lukiessani juttua. Se paniikki oli kamala ja se otti minut valtaansa silloin. Onneksi, voi onneksi se oli väärä hälytys, niin sinun, minun kuin aikaisemmin kirjoittaneiden kohdalla. Turkulaisäidin toimintaa on vaikeaa selittää muulla kuin pahanlaatuisilla mielenterveys- tai päihdeongelmilla. Normaali vanhempi ei voi toimia noin..

Minä itse asiassa katsoin sisään, mutta vain pikaisesti oven ikkunan läpi tuulikaappiin, koska sinne sisäänhän ei olisi pitänyt päästä. Elin vielä sellaisessakin kuvitelmassa, että tyttö ei olisi jaksanut avata tuulikaapin ovea, mutta väärässä olin näköjään siinäkin, koska peremmältä hissin vierestä oli löytynyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X