Minä lupaan, minä muistan
Se oli sellainen vuosi. Uusi alkaa. Vanhuuttani olen ruvennut tekemään lupauksia. Edellinen piti hyvin. Kuinkahan käy uusille?
Jälleen yksi vuosi päättyy. Uusi alkaa. Mikään tuskin juuri muuttuu keskiyöllä, vaikka vuoden numerokoodi päivittyy. Ei muuttunut edes silloin, kun vuosituhat vaihtui ja silloin sentään meni neljä numeroa uusiksi.
Tuntuu hämmästyttävältä, että siitä on jo niin kauan. En tunne useimmiten oloani juuri sen kummemmaksi kuin 15 vuotta sitten, mutta tunnustettava se on: vanha tässä rupeaa olemaan.
Päättyvä vuosi on ollut minulle oikein hyvä – henkilökohtaisesti. Vähänkään kotipihaa kauemmaksi katsellessa huomaa, että maailma muuttui vuonna 2014 monin tavoin aikaisempaa huonommaksi. En kuitenkaan jaksa päättää vuotta synkistelemällä.
Olin valtaosan vuodesta koti-isä. Se oli minulle toinen ja mitä todennäköisimmin viimeinen kerta, kun sain keskittyä niin täysipainoisesti jälkikasvuuni. Koin sen velvollisuudekseni, mutta enemmän olen onnellinen, että minulla oli siihen mahdollisuus.
Oleminen oli välillä puuduttavan yksitoikkoista. Rutiinit syöpyivät niin minuun kuin lapsiinkin. Toisaalta oli helpottavaa tietää koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta toisaalta se sama tieto alisti koko ajan nöyremmäksi rutiinien orjaksi.
Hyvät puolet voittavat kuitenkin kirkkaasti kaiken sen, mistä voisin valittaa. En koe, että uhrasin arvokasta aikaani – minä sain paljon enemmän.
Vuoden ikävimpiä muistoja on se avuttomuuden tunne, jota koin, kun vanhemman tytön jalka murtui kesällä. Kuvittelin, että koko kesä olisi ollut pilalla typerän onnettomuuden seurauksena.
Muutama kuukausi myöhemmin koko homma tuntuu mitättömältä vastoinkäymiseltä. Arpi jalassa on enää tuskin huomattava. Kun rantakelit alkoivat, oli tyttö jo täydessä iskussa. Jos jotakin, sain todistaa kolme- ja puolivuotiaan sinnikkyyden ja neuvokkuuden, kun hän sopeutui väliaikaiseen haittatekijään.
Olihan se tietysti hyvin harmillista, kun lapsen liikkuminen oli hankalaa, mutta kun ajattelee, minkälaisten ongelmien kanssa monet muut perheet joutuvat painiskelemaan, on meidän elomme ollut todellakin melkoisen auvoista.
Kävimme hienolla kesälomamatkalla mökkeilemässä ja Helsingissä. Nuorempi tyttö oli ymmärrettävän hämmästynyt Korkeasaaren eläimistä, jotka lähinnä loikoilivat aitauksien reunoilla paahtavassa helteessä. Esikoiselle eläintarhan sykähdyttävin elämys taisi olla, kun hän tapasi sattumalta itsensä ikäisen kaimansa.
Käskin lapsen laskeutumaan vaaralliselta vaikuttavalta kalliokiipeilyltä. Kaikkien yllätykseksi alas kapusikin kaksi tyttöä. Loppupäivä kuljettiin samaa matkaa, ja vielä näin puolen vuoden jälkeenkin päällimmäinen muisto Korkeasaaresta tuntuu olevan se tyttö, jolla oli sama nimi.
Pitkin vuotta mieleni harhautui ajattelemaan syksyä, jolloin joutuisin luopumaan lapsista. Vaikka aikaa oli vielä kuukausia, huomasin jatkuvasti miettiväni, että enää niin-ja-niin monta kuukautta ja sitten se on lopullisesti ohi.
Päivähoidon aloittaminen pelotti minua taatusti enemmän kuin lapsia. Erityisesti mietitytti kaksi- ja puolivuotiaan kuopuksen selviytyminen. Hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta edes mistään kerhoista toisin kuin siskollaan.
Onneksi pelkoni osoittautui paljolti turhaksi. Monia itkuja ei tarvinnut itkeä. Päiväkodin loistavan henkilökunnan avustuksella tyttö luopui viimein kokonaan tutistaan, ja esikoisen syntymästä reilut neljä vuotta sitten alkanut jatkuva vaippojen raahaaminen tuli viimein päätökseen.
Esikoinen muistaa, kuinka vuosi sitten heittelimme märkiä lumipalloja laiturilta veteen odotellessamme Oulun Torinrannassa ilotulituksen alkamista. Kuopus ei taatusti muista tuosta tapauksesta mitään. Molemmat tytöt ovat kasvaneet vuoden 2013 viimeisestä päivästä melkoisesti. Se on tapahtunut liki huomaamatta. Nyt meillä asuu kaksi melkoisen itsenäiseen toimintaan kykenevää pikkutyttöä, kun vuosi sitten apua tarvittiin melkein kaikissa askareissa.
On kiehtovaa seurailla, mihin seuraava vuosi meidät vie.
*************
Yksi vuoden parhaita päätöksiä oli ruveta bloggaamaan. Se oli kanava purkaa ajatuksia, kun olin kotona. Se on ollut myös mielenkiintoinen oppimisprosessi. Olen oppinut itsestäni, olen oppinnut kirjoittamisesta ja olen oppinut sisällöntuotantobisneksestä. Olen kiitollinen, että olen saanut opetella hommaa Kaksplussalla.
Paljon on vielä opeteltavaa, mutta olen jo oppimani perusteella pystynyt hahmottelemaan tulevaisuuttani bloggaajana ja kirjoittajana.
Uskon tietäväni, kuinka voisin saada paljon nykyistä enemmän lukijoita ja luultavasti nopeasti. Se ei kuitenkaan saa olla itsetarkoitus. Isän pikajunan on pysyttävä rehellisenä, ja minun on pystyttävä allekirjoittamaan kaikki, mitä kirjoitan. En voi luvata, että minusta tai blogistani tulisi tämän viihdyttävämpää tai inspiroivampaa, mutta voin luvata, että minun turpani on hankala tukkia, kun sen aukomisen makuun olen nyt päässyt.
Lupauksista puheen ollen: tein vuosi sitten aiemmista tavoistani poiketen uudenvuodenlupauksen. Lupasin kirjoittaa joka päivä – edes vähän. Bloggaaminen sopi tähän lupaukseen mainiosti. Suurimman osan kaikesta kirjoittamastani olen julkaissut blogissa, mutta olen kirjoittanut myös muuta.
Lupaus on pitänyt varsin hyvin. Kesälomalla oli yksi kirjoittamaton päivä. Jouluna niitä tuli kaksi. Lupaan kirjoittaa myös jatkossa paljon, mutta joka päivä en sitä itseltäni enää vaadi.
Sen sijaan minä lupaan lukea enemmän kaunokirjallisuutta ja soittaa useammin. Lupaan yrittää pysyä naiivina idealistina niinäkin hetkinä, kun tunnen itseni vanhaksi. Lupaan ainakin harkita kuntoilemista nykyistä enemmän.
Minun ei tarvitse luvata, että olen isä lapsilleni. Se on ollut itsestään selvää viimeistään syksystä 2010.
Hyvää uutta vuotta!
Lue myös:
Päivähoidon aloittamiseen liittyvät postaukset
Koti-isyyteen liittyviä postauksia
Jalan murtumiseen liittyvät postaukset
*************
Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä
Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla
Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed