Äidit, jotka haluavat lapsistaan eroon
Onko lapsen kannalta paras ratkaisu, että hän joutuu viettämään päivät seuranaan äiti, joka haluaisi lapsestaan eroon?
Kaikki vihaavat yhteiskunnan piikkiin loisivia latteäitejä. He säilyttävät lapsiaan yhteiskunnan piikkiin viikot läpeensä päivähoidossa, jotta voivat itse laukata trendikkäissä kahviloissa vauva kainalossa. He voisivat samalla huolehtia vauvan vanhemmista sisaruksistakin, mutta eivät niin tee – silkkaa laiskuuttaan.
Joutaisivat ihan itse pitää huolen niistä Pirkko-Pettereistään, kun sellaisia on kerran pitänyt mennä tekemään.
Eikö niin?
Minua riipaisee joka aamu, kun vien lapset päivähoitoon. Eron hetkeen on muutaman päivähoitokuukauden aikana jo tottunut, mutta ei se täysin merkityksettömäksi ole vieläkään muuttunut.
Vaikka ainainen meininki ja meteli, keskinäinen kinastelu ja hullut päähänpistot kiristävät hermoja toisinaan ihan liikaakin, on luopumisen hetki kaikkea muuta kuin helpotus. Sillä hetkellä halauksesta ei haluaisikaan päästää irti.
Kun menen illalla nukkumaan, mietin monesti päivän tapahtumia. Lapset ovat olleet unten mailla jo hyvän aikaa, ja kaikki, mikä aikaisemmin vielä saattoi raivostuttaa, on asettunut omalle paikalleen kasvun tiellä. On meillä sitten ihanat lapset, minä ajattelen.
Sama tapahtuu hoitopäivän aikana. Vaikka aamu olisi ollut kuinka hankala, ehtii lyhytkin aika kullata muistot. Lähdön itsepäinen kiukuttelu muuttuu päivän mittaan terveeksi itsetunnoksi ja vahvaksi luonteeksi, josta on myöhemmässä elämässä hyötyä. On meillä sitten ihanat lapset, minä ajattelen taas.
Ja riennän hakemaan heidät kotiin, vaikka se tarkoittaa sitä, että hommia on jälleen kerran jatkettava illalla lasten nukkuma-ajan jälkeen.
Mutta keitä ovat ne, jotka eivät haluakaan olla omien lapsiensa kanssa? Ne, jotka pitävät jälkikasvunsa päiväkodissa niin pitkään kuin vain saavat, vaikka olisivat joutilaita heistä huolehtimaan? Ne, joiden vuoksi subjektiivista päivähoito-oikeutta on liki kaikkien mielestä rajattava?
Onko näiden lapsensa turhaan yhteisestä pussista hoidattavien ainoa huomionarvoinen ominaisuus heidän väitetty laiskuutensa?
Voisiko olla niin, että juuri heidän kohdallaan pitkät hoitopäivät ilman selityksiä olisivatkin ihan hyvä ja rahan arvoinen ratkaisu?
Voisiko olla niin, että päivähoitoon mielellään turvautuva äiti ei olekaan parasta mahdollista seuraa lapselleen, kykenevä pitämään lapsestaan huolta tai järjestämään tälle kehittävää tekemistä?
Niin, mutta jos subjektiivista päivähoito-oikeutta rajattaisiin, niin sosiaalisin perusteinhan saisi silti täyden päivähoidon, jos ei 25 tuntia viikossa riitä, te sanotte.
Toisin sanoen: äidin olisi silloin mentävä lakki kourassa sossuun tunnustamaan, että on kelvoton vanhempi – epäonnistunut siinä tehtävässä, jota koko yhteiskunta pitää vanhasta tottumuksesta naiseuden mittana. Hänen olisi perusteltava, että lapsen on parempi olla jossakin muualla kuin hänen seurassaan.
Hänen olisi alistuttava kertomaan kaikki tuo sille taholle, jonka tiedetään päätyökseen rikkovan perheitä ja sijoittavan lapsia ahneuksissaan epäinhimillisiin laitoksiin. Hänen olisi altistettava itsensä pelätylle lastensuojeluilmoitukselle, jonka tiedetään aiheuttavan viranomaisten tietokantoihin lähtemättömän merkinnän, joka kaivetaan kaikissa tilanteissa todisteeksi merkittyä vastaan.
Hänen olisi oltava valmis ottamaan vastaan hylkiön leima: hänet merkittäisiin virallisiin asiakirjoihin joutilaaksi laiskuriksi, joka ei pysty edes omasta jälkikasvustaan huolehtimaan. Hänen lapsensa tiedettäisiin tällaisen luopion jälkeläiseksi.
Entä sitten, jos tämä äiti ei haluaisikaan menettää kasvojaan? Mitä jos hän päättää sinnitellä – esittää vahvempaa kuin onkaan? Mitä, jos eräänä päivänä kamelin selkä katkeaa, hän pakkaa lapsensa autoon ja ohjaa sen päin bussin keulaa?
Päivähoito-oikeutta halutaan rajata. Ja varmaan rajataankin: niin suuri yksimielisyys tuntuu vallitsevan siitä, että laiskojen mammojen loisiminen on saatava kuriin. Isät ovat ilmeisesti jo lähtöjään niin surkeaa sakkia, että heitä näissä keskusteluissa juuri kukaan ei muista edes erikseen haukkua.
Kuinka suuri menoerä todellisuudessa ovat ne latteäidit, jotka olisivat hyviä vanhempia, jos heitä vain vähän kepillä hätyyttelisi?
Voisiko sittenkin olla niin, että on lapsen etu, että hän viettää edes päivät jossakin muualla kuin kodissa, jonne häntä ei haluta?
*************